Asioita, jotka muistaa, kun vaihtaa maisemaa

Viimeisten parin vuoden aikana on välillä tuntunut, että maailma on kutistunut. Pandemia supisti sen ensin konkreettisesti ja sitten pääni sisällä. Alkoi tuntua, että se on ruokapöytä, jonka ääressä kirjoitan, ikkunasta näkyvät kadut, ihmisten kodit, lähiseutujen metsät yhä uudelleen ja uudelleen. Pieni.

Se on kamala tunne, sillä en tahdo pientä ja aina tuttua elämää, vaan sellaisen, jonka maailma on suuri ja täynnä mahdollisuuksia.

Olin viime viikon Lapissa. Hiihdin, katselin ympärillä kohoavia tuntureita ja tunsin, että olen taas täysillä elossa.

Kun lensin kotiin, aurinko oli juuri laskemassa ja pilvet näyttivät hattaroilta, taivaanrannassa satoi lunta ja päivän viime säteet värjäsivät taivaan vaaleanpunaiseksi. Silloin mietin, miten mahtava luonto onkaan ja miten valtava tämä maailma. Sen vain unohtaa, jos viettää liikaa aikaa kotona ja omassa päässään.

Ja sen muistaa, kun lähtee sieltä. Muistaa, että suurin este on usein oma ajatusmaailma, tunne siitä, millaista elämä on ja mikä on mahdollista ja mikä ei. Kun siitä tunteesta päästää irti, voi tehdä melkein mitä vain. Sillä maailma on niin paljon – ja elämä voi sekin olla.

Continue Reading

Helpon tien ansa

Olen viime aikoina elänyt niin kuin ihanneminäni eläisi freelancetoimittajana, jolla on vapaus määrätä omat aikataulunsa. Olen nähnyt kavereita arkisin aamiaisilla ja lounailla, ilmoittautunut lehdistötilaisuuteen, kirjoittanut kahvilassa, sopinut haastatteluja kaupungille ja varannut kalenteristani kokonaisen päivän ideoinnille.

Se on ollut ihanaa. Ja poikkeuksellista, sillä oikea minäni ei näemmä kovinkaan usein elä kuten ihanneminäni.

Osin syyllinen on toki korona, mutta valehtelisin, jos vierittäisin kaiken pandemian niskaan. Isoin syypää olen nimittäin kyllä ihan itse.

Ryhdyin aikoinaan yrittäjäksi samasta syystä, josta olen tehnyt kaikki elämäni suurimmat päätökset. Halusin kivan elämän. Ajattelin, että maailmassa on oltava elämäntapa, joka sopii luonteelleni paremmin kuin istuminen ysistä viiteen toimistolla. 

Niinpä irtisanouduin palkkatöistä ja aloin elää uutta, vapaata elämää. 

Mutta sitten jokin meni vikaan. En enää istunut ysistä viiteen toimistolla. Istuin ysistä viiteen kotona.

Perusarkipäiväni ovat kuluneet viimeiset pari vuotta samaan malliin. Herään, syön aamiaista ja teen usein samalla vähän töitä keittiön pöydän ääressä, käyn koiran kanssa ulkona ja sitten palaan keittiön pöydän ääreen tekemään lisää töitä, kunnes lopetan hommat siinä neljän viiden maissa ja lähden taas koiran kanssa ulos. 

Miksi ihmeessä, kun yhtä hyvin voisin viettää päiväni tuolla jossain? 

Siksi, että se on helppoa. 

Freelancetoimittajana on kaikkein helpoin tienata leipänsä istumalla keittiön pöydän ääressä. Se on tehokkainta, kannattavinta, mukavaa – ja syö sielun. 

Olenkin jo aika pitkään pohtinut, miksen enää innostu oikein mistään. Mihin elämästä katosi taika ja se jano, jota olen aina ennen seurannut?

Nyt tiedän, että helppous vei ne. Hukkasin taian, innostuksen ja elämänjanon, kun aloin seurata mutkattominta tietä. 

Näinä viime aikoina, kun maailma on alkanut avautua ja minä sen mukana, kun olen avannut useammin oven ja suunnannut kaupungille, näinä aikoina olen ollut enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Olen alkanut innostua, halunnut pitkästä aikaa kirjoittaa tänne, saanut ideoita. Tuntenut, miten värit palaavat maailmaan. Elämä on ollut vähän jännittävämpää. Ja paljon kirkkaampaa.

Ajattelen, että helpon, mukavan tien ongelma on se, että sitä seuratessaan voi jossain vaiheessa huomata, että elämästä katosivat värit. Voi tulla ajatus, että tässäkö tämä nyt on? 

Siksi on niin tärkeää kuunnella sisintään ja antaa sille, mitä se toivoo. Ei kannata valita helppoa, jos sielu tuntuu kaipaavan jotain muuta

– ja jos istuu kaikki päivät kotona, ei ole ihme, jos elämä tuntuu vähän laimealta.

Jos haluaa kivan elämän, siitä pitää tehdä sellainen. 

Kuva: Rota Alternativa / Unsplash

Continue Reading

Instagramista ja hyvästä elämästä

Ihmisellä voi näköjään olla suuria ongelmia. Kuten se, mitä kirjoittaisi Instagramin kuvatekstiin.

Istun tässä kuvassa lissabonilaisessa kahvilassa vuonna 2017 ja mietin, mitä kirjoittaisin kuvatekstiksi Instagram-kuvaani. Eli sen sijaan, että nauttisin siitä, että olen Lissabonissa, keskityn siihen, mitä kertoisin siitä tyypeille, jotka seuraavat minua somessa (joista suurinta osaa en ole koskaan tavannut ja joista vielä suurempaa osaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä satun julkaisemaan).

Vuotta aiemmin olin matkalla Italiassa ja seuralaiseni vietti joka ainoan hetken Snapchatissa. Hänen piti tallentaa sinne ihan kaikki. Ehkä silloin aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa, kuinka mielekästä somettaminen oikein on – mutta ajatuksesta on näemmä pitkähkö matka tekoihin. Tuosta ajasta on nyt kuusi vuotta.

Eräs Instagramissa seuraamani ihminen kertoi kuukausi pari sitten poistuvansa sieltä, sillä hän koki, että kadottaa siellä itsensä. Samaistun suuresti ja olen vakavasti harkinnut tekeväni samoin. 

Olen jo pitkään poistanut sovelluksen puhelimestani useiksi päiviksi kerrallaan. Enkä noina päivinä ikävöi sitä lainkaan, pikemminkin on vapautunut olo.

Mutta sitten lataan sen aina takaisin tai käyn katsomassa selaimen kautta. Katsomassa mitä? No sitä, että olenko missannut jotain, onko jotain tapahtunut. Etten vain jäisi ulkopuoliseksi jostain, jota en muuten osaisi edes kaivata.

Kreisiä? Jep. Varsinkin, kun Instagramin algoritmi (jota syvästi vihaan) päättää puolestani, mitä minun kuuluu siellä nähdä. En esimerkiksi juuri koskaan nähnyt tuon sieltä nyt poistuneen ihmisen juttuja, vaikka aina tykkäsin niistä, kun niitä näin, ja olisin siis halunnut nähdä enemmän. Ei, sen sijaan, että algoritmi näyttäisi sisältöä, jota haluan nähdä, se näyttää sisältöä, josta muut ihmiset tykkäävät. Syvältä. Ja juurisyy siihen, miksi olen alkanut pitää koko sovellusta haitallisena hyvinvoinnilleni.

Instagram saa keskittymään muiden todellisuuteen, muiden makuun, muiden elämiin, muiden ajatuksiin. Ymmärrän, miksi siellä voi hukata itsensä, sillä koen samaa.

Tiedän usein melko hyvin, mistä pidän. Otetaan esimerkiksi vaikkapa sisustus, sillä se on lähiaikoina ollut paljon mielessäni rakennusprojektin tähden. Pidän vaaleista väreistä, puusta, luonnonmateriaaleista. Sellaisesta Tine K kohtaa Lantlivingin -meiningistä, jos tiedätte, mitä tarkoitan.

No, minulla on tämä visio, ja sitten menen Instagramiin. Näen siellä toinen toistaan upeampia koteja ja yhtäkkiä alankin miettiä, josko meille tulisikin valkoisen sijaan vihreä keittiö ja haluaisinko kuitenkin samettisohvan, vaikka unelmani on vuosia ollut vaalea pellavaversio. Ja sitten olenkin aivan sekaisin, enkä tiedä enää lainkaan, mitä itse haluan ja mikä on jonkun toisen unelmaa.

Hävettää, että olen tämän ikäisenä, täysin aikuisena, näin hirveän altis vaikutteille edelleen. Mutta niin vain olen.

Kun sitten suljen sovelluksen ja pysyn sieltä tarpeeksi kauan poissa, alan jälleen kuulla oman ääneni ja ymmärtää, mikä on omaani ja mikä lainattua. Siinä on ensimmäinen syy, miksi olen alkanut karsastaa Instagramia,

Toinen syy on se, että en enää oikein tiedä, miksi haluaisin jakaa siellä mitään. Perustin rakennusprojektia varten uuden tilinkin (kuolleena syntynyt ajatus, kuten poikaystäväni voi todistaa – hän nimittäin kyseli moneen otteeseen, minkä ihmeen takia tarvitsen uuden tilin, kun en pidä vanhastakaan). Julkaisin siellä muutaman kuvan, jonka jälkeen alkoi tuntua oudolta. Miksi oikein jakaisin vieraille ihmisille yksityiskohtia tulevasta kodistamme? En ole sisustussuunnittelija, joten en käytä Instagramia työni markkinointiin. Enkä ole niin kiinnostunut rakentamisesta, että jaksaisin keskustella siitä somessa.

Kolmas syy on se, että some saa helposti näyttelemään omaa elämää, ja pidän sitä hyvin vahingollisena. Kuinka monta hetkeä olenkaan pilannut sillä, että olen halunnut kuvia siitä tai mikä pahempaa: itsestäni – ja sitten en ole ehkä ollut tyytyväinen niihin kuviin ja kaikki huomio on mennyt hetkestä nauttimisen sijaan sen tallentamiseen.

Neljänneksi oman itsen jatkuva kuvaaminen se vasta pahaksi ihmismielelle onkin. Jotkut valokuvat voimauttavat – suurin osa ei (puhun nyt toki vain omasta puolestani melko kriittisenä ihmisenä).

Viidenneksi tulee tietenkin se, että muiden elämät näyttävät usein somessa kauhean hyviltä. Ja sitten niitä vertaa omaan todellisuuteensa, josta tietää hyvien puolien lisäksi ne kaikki muut puolet. Ja vaikka käsittää, että suurin osa näyttää julkisesti vain parhaat hetket, highlightreelin, niin jotenkin sen kuitenkin usein unohtaa.

Kuudenneksi en pidä tavasta, jolla käytän Instagramia. Selaan sitä aivottomasti ja tykkään aina välillä jostain, en keskity mihinkään, enkä lähes koskaan jaksa lukea paria lausetta pidempiä kuvatekstejä (kirjoihin pystyn kuitenkin uppoutumaan tunneiksi ongelmitta ja blogeja luen edelleen, tai siis niitä hyvin harvoja, jotka vielä päivittyvät). Jokin Instagramissa tekee mielestäni hyvin lyhytjänteisen ja mihinkään tarttumattoman.

Seitsemänneksi mietin, että jos minä käytän sovellusta kohdan kuusi mukaan, niin kuinka todennäköistä on, että moni muu tekee samoin? Jos näin olisi, se taas tarkoittaisi, että harva ihminen on lainkaan kiinnostunut sisällöstäni, sen kun tykkäilee vähän mitä sattuu.

Kahdeksanneksi ne tykkäykset ja niiden kyttääminen (myönnän, olen tehnyt tätä ja kärsinyt). Vaikka olisi kuinka aikuinen, niin sydämittä jääminen tuntunee silti meistä useimmista ikävältä. Kaiketi siksi sovelluksessa voi nykyisin piilottaa tykkäykset.

Yhdeksänneksi some on suunniteltu koukuttavaksi. Se sekoittaa aivokemiaa vaikuttamalla välittäjäaineisiin, jotka vastaavat mielihyvästä, motivaatiosta ja nostavat fiilistä. Kun tykkäyksiä satelee, välittäjäaineita erittyy ja tulee hyvä fiilis. Näihin välittäjäaineisiin tottuu ja ne addiktoivat. Kierre on valmis.

Kymmenenneksi en oikein usko, että elämää kannattaa elää keskittymällä muiden todellisuuksiin. Usein sanotaan, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan sitä, että tekivät liikaa töitä. Epäilen, että someajan ihmiset saattavat katua jotain ihan muuta.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Pahan maailman syndrooma – eli miksi kannattaa miettiä, millaista sisältöä kuluttaa

Luin kerran uutisen, jossa käärme oli luikerrellut vessanpöntöstä asuntoon. Sen jälkeen pidin jonkin aikaa huolen, että pöntön kansi on varmasti kiinni, kun se ei ole käytössä. Ihan varmuuden vuoksi.

Olen lukenut uutisista lukemattomista muistakin tapauksista, jotka ovat järkyttäneet turvallisuudentunnettani. Epäilen vahvasti, että olisin huolettomampi ihminen, jos en tietäisi, mikä kaikki maailmassa ja elämässä voikaan mennä vikaan.

Viime aikoina olen törmännyt useampaan otteeseen viestinnän professori George Gerbnerin käsitteeseen pahan maailman oireyhtymä. Se tarkoittaa, että ihminen kuvittelee maailman olevan keljumpi kuin se onkaan, sillä kuulemme ja varsinkin näemme mediasta jatkuvasti niin paljon ikäviä asioita.

Vaan millaiset asiat yleensä päätyvät uutisiin? Poikkeukset. Epätavalliset asiat. Ne, jotka hätkähdyttävät. Eivät ne kaikki tavalliset mukavat jutut, joita maailmassa tapahtuu joka päivä valtavasti enemmän kuin pahoja asioita.

Jos lukee paljon uutisia, voi helposti ajatella, että maailma on menossa päin honkia ja pahasti. Ja toki näin monin osin onkin. Ilmastokriisi, pandemiat ja lajikato ovat esimerkiksi ihan todellisia ongelmia.

Moni asia maailmassa on kuitenkin mennyt hyvään suuntaan ja menee koko ajan. Naisten asema on parantunut roimasti ja vaikka työtä on vielä jäljellä, se paranee koko ajan. Lapset eivät länsimaissa kuole enää tarttuviin tauteihin, koska meillä on rokotukset. Koronaankin keksittiin rokote alta aikayksikön, jos verrataan siihen, kuinka pitkään rokotteiden kehittämiseen yleensä menee. Itse sain kakkosrokotteen tänään – ja tuli heti turvallisempi olo. Vaikka burn out on uusi kansantauti, työaika on kuitenkin lyhentynyt ja ehkä meillä on tulevaisuudessa neljän päivän työviikko tai kuuden tunnin työpäivä – tai molemmat.

Uutisissa toki kerrotaan näistäkin asioista. Mutta enemmän kerrotaan niistä päin honkia menneistä hommista. Ei ehkä ole ihme, että innokas uutisten seuraaminen voi tutkimusten mukaan lisätä ahdistusta.

Kuuntelin juuri Rutger Bregmanin Hyvän historia -kirjan. Sen pääviesti on, että suurin osa ihmisistä ei olekaan itsekkäitä paskiaisia vaan hyviä tyyppejä. Jos et usko, lue tai kuuntele. Bregman perustelee noin 15 tunnin ajan, miksi näin todella on. Kirja on tosi lohdullista ja inspiroivaa kuunneltavaa.

Bregman kirjoittaa myös uutisista ja siitä vinoutumasta, mikä useimmilla meistä on. Kun seuraamme liikaa uutisia, maailma alkaa näyttää kurjalta paikalta ja muut ihmiset nilviäisiltä. Mitä siis tehdä? Jos Bregmania tahtoo kuunnella, se on hyvin simppeliä: lopeta uutisten jatkuva seuraaminen.

Idea on mielestäni hyvä ja olen alkanut itse toteuttaa sitä. En nykyisin lue uutisia edes päivittäin, enkä koe jääneeni paitsi mistään, enkä edes olevani uutispimennossa.

Ensinnäkin en elä täällä maailmassa yksin. Olen aika varma, että jos jotain oikeasti tärkeää tapahtuu, kuulen sen kyllä jostain. Jos kukaan muu ei kerro, niin äiti varmasti soittaa.

Toisekseen luen kyllä lehtiä ja kiinnostavia blogitekstejä ja kuuntelen viikossa pari kolme uutis- ja ajankohtaispodcastia. Lisäksi luen suunnilleen kirjan viikossa, eivätkä ne kaikki ole Lucinda Rileyn (RIP) romaaneja, kröhöm. Olemme myös miettineet, että pitäisikö tilata joku kerran kuukaudessa ilmestyvä todella hyvä lehti, josta voisi lukea maailman tärkeimmät tapahtumat huolella pureskeltuina vaikka kerran kuussa.

En siis tarkoita, ettei kannattaisi olla perillä maailman tapahtumista. Kyseenalaistan kuitenkin vähän, tarvitseeko niihin klikkailla itsensä viidesti päivässä, kuten olen ennen tehnyt.

Mitä pahan maailman syndroomaan tulee, olen alkanut viihteenkin suhteen entistä valikoivammaksi. Luen toisinaan kyllä dekkareita (ahmaisin viimeksi viikonloppuna Max Seeckin Hammurabin enkelit, ja voi pojat, oli koukuttava – mutta myös aika raaka), mutta vastapainoksi luen sitten jotain kesyä.

Sarjojen suhteen olen siirtynyt ihan lällärilinjalle. Tällä hetkellä olen koukussa Poldarkiin (ihan parasta, 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku, komea mies, historiaa, juonia, rakkautta, Cornwallin maisemia…) ja Ted Lassoon (brittiläinen futisjoukkue ja jenkkivalmentaja, nauran joka jaksossa ääneen). Vielä muutama vuosi sitten lempisarjani olivat Game of Thrones ja Viikingit – en varmaan enää pystyisi katsomaan kumpaakaan, nehän ovat pelkkää veriroisketta.

Summa summarum: välillä voi olla hyvä idea katsoa vaikka sitä Ted Lassoa uutisten sijaan.

Continue Reading

Purjehtimisen plussat ja miinukset

Suhtaudun purjehtimiseen kahdella tavalla: a) Rakastan sitä. b) Vihaan sitä.

Kun vene irtautuu kotisatamasta, arki lipuu hetkessä kauas. On vain te ja vene ja meri, pienet saaristolaissatamat, auringonlaskut ja kannella kulautellut roseeviinit. Aurinkoa, tuulta ja suolaista vettä. Luonnonrauha. Melkein neljä viikkoa aikaa. Vapaus. Täydellistä!

Jonkin aikaa se onkin. Kotisatama jää päivä päivältä yhä kauemmaksi, ympärillä on vain merta ja saaria, rosee on kylmää ja maisema on muuttunut idylliseksi postikortiksi.

Ensimmäiset yöt saattavat tosin olla hieman vaikeita. Ensin koira on levoton, kun se on raahattu mukavasta kodistaan heiluvaan koppiin, eikä se oikein ymmärrä, miten tässä nyt näin kävi.

Käy myös ilmi, että olette talven aikana unohtaneet, millaista narinaa köydet pitävät keskellä yötä, jos ne on viritetty jotenkin pieleen. Unohtunut on myös se, miksi satama kannattaa valita niin, ettei tuuli osu sinne. Se muistuu kyllä äkkiä mieleen, kun kuuntelette yhden yön aaltojen iskuja perään: pum, pum, PUM.

Muutaman yön kuluttua olette kuitenkin viisaampia ja koirakin on hyväksynyt kohtalonsa. Kylläpä veneessä nukkuu makeasti!

Sitten tulee sade. Heräätte aamulla makeiden unien jälkeen vesilammikosta. Jaahas, punkan yllä sijaitseva keulaluukku vuotaa.

Vene alkaa kuitenkin koko ajan tuntua enemmän kodilta. Alatte haaveilla, josko sitä muuttaisi ensi vuonna veneeseen koko kesäksi. Miksi ei! Sitähän voisi alkaa diginomadiksi, nettikin toimii aina välillä.

Sitten kolautat pääsi kahdettakymmenettä kertaa puomiin, targakaareen tai ovenkarmiin. Sataa lisää, vene on täynnä märkiä vaatteita, koiria ja ihmisiä. Mikään ei kuivu, sillä kuivaa paikkaa ei ole.

Onneksi aurinko alkaa paistaa. Ulkona on 30 astetta. Veneessä 40.

Tässä vaiheessa olette viettäneet yhdessä kolme viikkoa muutaman neliön keinuvassa paatissa. Koira on alkanut ottaa omaa aikaa ja vetäytyä nukkumaan varastona toimivaan peräpunkkaan. Sitten joku vielä syö juustosi!

Rantaudutte seitsemännelle idylliselle pikkusaarelle. Onpa kaunista! Nuo punaiset puurakennukset. Savukalaa. Kahden kilometrin luontopolku.

Kävelet luontopolun kolmesti, kunnes armahdat koirasi ja istut veneen kannelle lukemaan reissun viidettä romaania. Roseekin on loppu ja lähin Alko kolmen päivän matkan päässä.

Suihku tekisi terää, joten keräät kamppeesi kangaskassiin, vedät jalkaan muovisandaalit ja tallustelet saunalle. Siellä on jono. Kun vuorosi koittaa, otat pikasuihkun, koska et kehtaa pitää sitä varattuna, ja suuntaat takaisin romaanisi pariin.

On täydellinen päivä. Leppeä sivutuuli tarttuu purjeisiin, vene liitää veden päällä ja kuulet vain tuulen huminan ja merilintujen kirkunan. Sitten kaukaisuudesta alkaa kantautua moottorin jyrinää. Katsot taakse ja näet muskeliveneen, joka on tulossa suoraan kohti kymmenkertaista vauhtia teihin verrattuna, eikä tee elettäkään väistääkseen. Ristit kätesi ja toivot, että sen kippari ei ole vaikkapa syventynyt puhelimeensa tai naukkailemaan viskiään. Lopulta vene kaartaa ohi viiden metrin päästä ja jättää jälkeensä pienimuotoisen tsunamin. Eipä käy tylsäksi.

Sinulla on vihdoin aikaa, sillä purjehtiessa ei ole kauheasti tekemistä. On vain meri, vene ja te. Käytät ajan tehokkaasti tuijotellen merelle ja lukien niitä romaaneja ja haaveillen, että jotain tapahtuisi.

Sitten moottori sanoo itsensä irti. Keskellä merta. No ei hätää, purjeet ovat ylhäällä, myötätuuli puhaltelee tai oikeastaan puhkuu ja rantautumiseen on tunteja aikaa. Niin, purjeveneet melko harvoin rantautuvat purjeilla, yleensä siihen käytetään moottoria. Joka on saanut tarpeekseen.

Väylä kapenee ja saaret lähenevät. Pitää ajaa tarkasti, ajattelet ja nautiskelet maisemista luottavaisena, että mies kyllä saa moottorin vielä kuntoon. Nopeutta on sellaiset seitsemän solmua eli mennään lujaa. Tunnet itsesi ihan oikeaksi purjehtijaksi, veneesi kapteeniksi!

PUM! Puomi pirulainen vaihtoi puolta, eikä edes varoittanut. Sen seurauksena myös purjeesi vaihtavat puolta. Vene kääntyy 90 astetta, kallistuu ja kyntää täyttä vauhtia kohti kymmenen metrin päässä sijaitsevaa saarta. Äsken se oli sivulla, nyt suoraan edessä. Kaikki tämä tapahtuu parissa sekunnissa.

Mitä tekee kapteeni (sinä)? Huutaa: auta, auta, auta! Saaritörmäykseltä vältytään täpärästi ja päätät, että olet vastedes ihan tyytyväinen perämies tai ehkäpä matruusi.

Moottorikin tokenee ja rantaudutte tyylikkäästi. Ei tarvinnut edes soittaa Meripelastukselle. Voi veljet, purjehtiminen on kyllä ihanaa!

Kun palaatte reissusta kotiin, se on mystisesti kasvanut. Se on avara, valoisa, siellä ei lyö päätään, saat pestä hiuksesi! Päässäsi vähän keinuu, yrität polkea vettä hanasta ja aamulla etsit sytytintä, jotta voisit lämmittää kahvimaitosi kaasuliedellä. Sitten muistat, että teillä on mikro, eikä septitankkiakaan tarvitse täällä tyhjentää.

Vannot, ettet enää ikinä lähde yli kahden viikon purjehdukselle. Seuraavaan kesään mennessä muistat enää auringonlaskut ja roseeviinit ja ehdotat: Mitä, jos tänä kesänä purjehdittaisiin viisi viikkoa?

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Kuolemasta, koirista ja elämästä

Nana 20.11.2011-1.4.2021

Se taisi olla Glennon Doyle (pahoittelut Glennon, jos se oli joku muu), joka kirjoitti jotenkin näin: 

Elämässä on asioita, joiden vuoksi olen valinnut kärsiä. Lemmikin kuolema on yksi niistä.

Jokainen, joka ottaa lemmikin, joutuu hyväksymään, että tulee aikanaan kohtaamaan sen kuoleman ja kärsimään. Se on hinta, jonka lemmikeistä joutuu maksamaan. Mutta me ihmiset otamme silti lemmikkejä, sillä niiden mukana tulee niin paljon rakkautta, niin paljon elämää. Ilman pimeyttä ei ole valoakaan. 

Koirani Nana kuoli, ja olen vieläkin shokissa siitä. Välillä olen melko normaali, välillä suru ja syyllisyys hyökyvät ylitseni. Nana kuoli hyvin yllättäen, en osannut varautua siihen, sillä en ymmärtänyt, että se oli sairas. Siitä tämä kalvava syyllisyys.

En ymmärtänyt, sillä Nana oli aina valon lapsi. Sanoin siitä usein, että se on varmaan aika tyytyväinen koira. Se näytti onnelliselta, joten en osannut olla huolissani. 

Luulen, että ihan loppuaikoihin asti se elikin hyvää elämää, se osasi nauttia jokaisesta päivästään, eikä se murehtinut ja märehtinyt kaikkea, kuten me ihmiset. Siinä koirat ovat onnekkaita. Ne osaavat elää.

Kuten ystäväni sanoi uutisen kuultuaan: Meillä jokaisella on täällä rajattu aika ja se kannattaa käyttää oikein ja hyvin.

Eläessä olisi tavallaan hyvä ajatella vähän enemmän kuolemaa. Niin osaisi ehkä arvostaa enemmän elämää ja sitä kaikkea, mitä on. Näkisi hyvän ja ymmärtäisi, miten pieniä monet murheet oikeasti ovat. Heräisi siihen, mikä oikeasti on tärkeää.

Nana haukkui paljon, kovaa ja kimeästi. Se pelkäsi monia ääniä ja piti hereillä öisin. Sen turkki takkuuntui helposti ja sen hengitys vähän haisi.

Nana oli aina lähelläni, siellä missä minäkin. Se oli hellä, pörröinen ja uskollinen ja sitä sai halia. Sitä pystyi pitämään vapaana melkein missä vain, koska se ei olisi koskaan karannut, ja se totteli kuin unelma. Se oli ystäväni, enkä ollut siksi koskaan yksin.

Rakastin sitä hyvin paljon ja rakastan edelleen. Siinä on toinen asia, minkä Nana opetti. Meillä jokaisella on omat hyvät ja huonot puolemme. Täällä ei tarvitse olla täydellinen ollakseen arvokas ja rakastettu.

Tämä nykymaailman meno on välillä niin hirveän kylmää ja pinnallista. Ei ole mikään ihme, että niin moni tuntee riittämättömyyttä, pelkää, ettei kelpaa. Mutta oikeasti siihen kelpaamisen ei tarvita mitään. Ei muuta kuin se, että on.

Vain on.

Vaikka nyt suru ja ikävä on pohjaton, olen hyvin kiitollinen, että sain Nanan elämääni yhdeksäksi vuodeksi. Se oli täyttä rakkautta ja sitä se myös opetti ja jätti jälkeensä. Lopulta vain se merkitsee: että löytää rakkautta ja rakastaa. 

Ymmärrän Glennon Doylea. Jos haluaa välttyä kaikelta kärsimykseltä, ei voi koskaan kokea täyttä rakkautta. Valitsisin näin uudestaan.

Continue Reading

Miten se oma juttu löytyy?

Minulta kysyttiin Instassa, osaanko yhtään sanoa, mikä se uusi juttu elämässäni voisi olla.

Sanotaan nyt vaikka niin, että minulla on ajatus ja montakin, mutta ne ovat vielä niin epämääräisiä, etten pysty kunnolla sanoittamaan niitä. Sen sijaan tiedän, miten ne löytyvät.

Omaa elämääni on aika pitkään vaivannut melkoinen kiire. Sellainen olotila, että kaikki on aika hyvin ja on paljon hyviä juttuja, mutta kalenteri on niin täynnä, että kaikelta hälyltä on vaikea kuulla omaa ääntään, luovuudesta nyt puhumattakaan. Ja samalla asioista on vähän hankala nauttia. Otetaan vaikka kirjoittaminen, työni: rakastan sitä – silloin, kun ehdin syventyä siihen edes jonkin verran. Jos aikaa ei ole tarpeeksi, nautinnon kanssakin on vähän niin ja näin.

Olen vakaasti ollut koko tämän blogin olemassa olon ajan sitä mieltä, että luovuus tarvitsee tilaa ympärilleen, ja samaa mieltä olen edelleen. Jos elämä ja pää on täynnä, voi olla vaikea keksiä mitään uutta.

Siihen tarvitaan aikaa. Sellaista oleilua, inspiroiviin juttuihin syventymistä, maailmalla haahuilua.

Niinpä olen päättänyt, että tänä vuonna järjestän kalenteriini vähän enemmän tyhjää aikaa. Se on ollut minulle hieman hankalaa, sillä sanon helposti kyllä aika monelle. Ajattelen, että kyllä kalenteriini vielä tämä yksi kiinnostava juttu mahtuu. Ja sitten hakkaan näppäimistöä paniikissa, enkä ehdi ajatella mitään uutta.

Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun jotain yllättävää tulee eteen. Ja elämässä tulee aina yllätyksiä. Sain tästä hyvän muistutuksen nyt tammikuussa, kun koirani joutui kesken pahimman työkiireen vuorokaudeksi teho-osastolle. Lähdimme perjantaiaamuna päivystykseen, otus otettiin sisään eläinsairaalaan ja sain sen takaisin vasta lauantaina aamupäivällä. Voitte varmaan kuvitella, mitä perjantain töistä tuli? Jep, ei niin mitään, kun olin ensin siellä sairaalassa ja sitten huolesta soikeana, että näinkö tiemme nyt eroavat.

Koira parani, mutta kalenterini ruuhkautui sen verran, että jouduin vastoin kaikkia periaatteitani tekemään töitä viikonloppuna. Enkä todellakaan kyennyt ajattelemaan yhtään mitään luovaa, yritin vain selvitä.

Väitän myös, että aikaa tarvitaan, jotta voisi ylipäätään tuottaa jotain mielekästä. Meinasin pitkään lopettaa tämän blogin, koska tuntui, että tästä on tullut vain sellaista hätäistä roiskimista. Koskaan ei ole tarpeeksi aikaa kirjoittaa kunnolla, koska muuten yksittäiseen juttuun menee liikaa tunteja ja julkaisutahti hidastuu.

Ratkaisu? Jotta homma pysyisi minulle mielekkäänä, oli vain yksi vaihtoehto. Alkaa kirjoittaa harvemmin ja ajan kanssa ja viis veisata julkaisutahdista.

Niin, siinä ensimmäinen oivallus: järjestä aikaa.

Toisekseen täytyy keksiä, mikä on oma tapa olla tässä maailmassa. Ikuisuuskysymys tämä. Mutta jos ei ole oikein varma, kuka on ja mitä haluaa, on aika vaikea suunnistaa kohti niitä itselle oikeita juttuja.

Joskus voi myös käydä niin, että kuvittelee olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Minä olen esimerkiksi luullut, että olen hyvin järjestelmällinen, koska olen tehokas ja pysyn aikatauluissa.

Katin kontit. Muutama vuosi sitten kävin yhden työpaikan tähden päivän kestävissä psykologisissa testeissä. Ja mitä niissä selvisi? Olen epäjärjestelmällinen!

Jaahas. Se ehkä selittää sen, miksi en erityisesti nauti asioiden järjestämisestä ja miksi työpöytäni ja kaappini ovat aina katastrofi. Tämä tieto oikeasti helpotti minua, se selvensi niin paljon. Ja kuten entinen pomoni aiheeseen totesi: minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin siivota pöytääni (työpöytämme olivat suunnilleen samassa tilassa).

Pidin itseäni ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta elämästäni ekstroverttinä. Silti olen aina nauttinut siitä, kun saan syventyä johonkin ihan yksin pitkiksi ajoiksi (freelancerin elämä: täydellistä kun saa kirjoittaa yksin rauhassa). Bussissa katselen ulos ikkunasta ja vaivuin omaan haavemaailmaani. Jos joku puolituttu tulee vastaan, toivoin, ettei hän huomaisi, jotten joutuisi puhumaan niitä näitä. Tapaan mieluiten ystäviäni kaksin. Porukassa hiljenen, ja minun on vaikea jaksaa seurata keskustelua.

Ajattelin, että olen ekstrovertti, koska en ole ujo enkä hiljainen vaan aika eloisa ja pystyn puhumaan vieraille ihmisille vaikka mistä. Nykyään sanoisin, että oikeasti olen varmaan ambivertti. Välillä yhtä, välillä toista.

Olen tehnyt erinäisiä ihmisen vahvuuksia mittaavia testejä, kuten tämän. Ne ovat aika valaisevia (tosin mihinkään testiin ei kannata liikaa luottaa, jos itsestä tuntuu toiselta).

Jostain syystä testeissä eivät nouse ne ominaisuudet, joita itse olen pitänyt vahvuuksinani, kuten tunnollisuus, sitkeys ja tehokkuus. Sen sijaan suurin vahvuuteni on näemmä kyky tunnistaa kauneutta ja erinomaisuutta. (Joka itse asiassa kuulostaa paljon hurmaavammalta – ja jossa olinkin mielestäni aikoinaan vallan mallikas, mutta sitten kadotin sen, tuli liikaa hälyä ja muiden odotuksia, mistä lisää seuraavassa kohdassa.)

Yalen kurssilla neuvottiin kokeilemaan, miltä elämä tuntuu, kun valjastaa vahvuutensa käyttöön joka päivä. Tätä nyt juuri teen. Odotan suuria oivalluksia.

Mutta sitä ennen se pienempi oivallus: tunnista omat vahvuutesi.

Ihminen kirjoittaa usein siitä, mikä omaa mieltä painaa. Minun mieltäni on aikojen saatossa mietityttänyt aika paljon se, miten erottaa kaikista tämän maailman mahdollisuuksista ne, jotka inspiroivat minua.

Olen herkkä muiden mielipiteille ja altis vaikutukselle. Siksi olen hukannut itseni monesti (kunnes olen havainnut, että muiden neuvot ja ideat eivät toimineetkaan omassa elämässäni ja luovinut takaisin) ja se on yksi syy, miksi suhtaudun nykyisin someen hieman epäillen. Rakastin esimerkiksi ennen valokuvaamista ja kuvien käsittelyä. Sitten aloin seurata liikaa, miten muut sitä tekevät, ja kadotin suuntani ja iloni. Yritän löytää sen takaisin.

Oman inspiraation löytämisessä auttaa paljon se, kun lakkaa kuuntelemasta muita ja kyselemästä muiden mielipiteitä ja kääntyy sen sijaan itsensä puoleen. Jos etsii vastausta itsensä ulkopuolelta, tulee helposti tehneeksi valintoja, jotka ovat muiden mielestä hyviä – mutta miten silloin voi löytää ne asiat, jotka oikeasti puhuttelevat itseä?

Tähän liittyen olen miettinyt paljon sitä, minkälainen missäkin iässä tulee olla. Lähestyn tätä tässä kohtaa pienistä, ehkä pinnallisen kuuloisista asioista käsin. Minua ne kuitenkin auttavat hahmottamaan itseäni ja toiveitani, sitä, kuka pohjimmiltani oikein olen.

Vähän päälle kolmikymppisenä yritin näyttää uskottavalta ja aloin pukeutua värittömämmin ja klassisemmin. Ne kauluspaidat ja kamelitakit, joita kaikissa naistenlehdissä aina kehutaan. No, se ei oikein toiminut. Näytin varmaan ihan tyylikkäältä, mutta tunsin oloni vieraaksi. Niinpä värit ovat vähitellen palanneet, en omista enää yhtään kauluspaitaa enkä beigen sävyistä takkia. Tuntuu paremmalta.

Oli pitkä kausi, jona sisustaminen ei oikein innostanut minua. Halusin kyllä kauniin kodin, mutta vallalla olevat sisustustyylit eivät puhutelleet. Ajattelin, että ilmeisesti kukaan muu ei tahdo sisustaa, kuten minä tahtoisin. Sitten tuli vaalea bohotyyli ja yhtäkkiä joka paikasta löytyi esineitä, joita rakastan: kulunutta puuta, rottinkia, vaaleita hapsuja sen sellaista. Tuntui omalta.

Tosin olen kokenut vähän paineita myös sisustuksesta. Täytän tänä vuonna 40 ja mietin välillä, että pitäisikö tässä iässä kodin näyttää jotenkin aikuisemmalta (habitukseni suhteen olen sentään löytänyt rauhan jo aikaa sitten). Ajatukseni aikuisuudesta on sellainen desighuonekaluilla, kalliilla sohvilla ja oikealla taiteella sisustettu vähäeleinen asunto.

Vaan eihän se niin ole, ei tietenkään. En usko tähän edes itse, sillä ikä ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ja kuka muka on päättänyt, millä tavalla nelikymppisenä pitäisi sisustaa tai mikä ylipäätään on tyylikästä? Ja miksi jonkun toisen mielipide olisi omaani parempi?

Entäs miehet sitten? Deittailin monta vuotta Flow-festareilla viihtyviä parrakkaita hipstereitä, vaikka en edes oikeastaan tykkää siitä musiikista enkä ole kauhean kiinnostunut hienoista viineistä, pienpaahtimokahveista sun muusta. Kukaan ei tuntunut minusta ihan oikealta, enkä minä heistä. Sitten tapasin sellaisen vaalean viikingin, jota kiinnostaa enemmän urheilla ja ulkoilla kuin juoda viiniä. Ja kas, tuntuu omalta.

Oivallus: luota itseesi ja omaan juttuusi, niin päädyt oikeiden asioiden äärelle.

Palataan hetkeksi vielä siihen, mitä milloinkin elämässään kuuluisi tehdä ja milloin on oikea aika. Juttuhan menee tietenkin niin, että ei ole yhtä oikeaa aikaa, eikä täällä kannata elää elämäänsä muiden odotuksista käsin.

Vaan entä sitten, kun ihmiset ympärillä tekevät uraa ja perustavat perheitä ja itse tuntee olevansa aivan jäljessä kaikesta tai ei ehkä edes oikein tiedä, mitä haluaisi?

Kokemuksen rintaäänellä sanon nyt: se oikea aika tulee, kun se tulee. Sen vain tietää ja tuntee. Ja asiat menevät eteenpäin. Mikään elämässä ei pysy paikallaan. Puolen vuoden päästä tilanne voi jo olla aivan toinen kuin tänään.

On asioita, joiden tekemistä ei kannata lykätä ihan loputtomiin. Jos haluaa lapsen, niin biologia tulee jossain vaiheessa väliin.

Mutta ne kaikki muut asiat: oikea aika tulee, kun se tulee, ja sen kyllä sitten tietää. Ei ole oikeaa järjestystä tai ajoitusta, joka pätisi kaikkien elämään.

Ja sama koskee niitä oikeita juttuja. Ne vain tunnistaa sitten, kun ne osuvat kohdalle.

Oivallus: luota, että sen vain sitten tietää.

(Cozyn kalenteri on lahja mieheltäni. Aika täydellinen tähän hetkeen, eikö?)

Continue Reading

Minimalismista (ja vähän vertailusta)

Törmään tällä hetkellä jatkuvasti samaan teemaan: Voisiko vähemmän olla enemmän.

Kun lastaan autoon kaiken sen oudon tavaran, jonka olen piilottanut vaatehuoneeseen tai varastoon.

Kun mietin, miten hitossa siitä kaikesta tavarasta pääsee eroon ja miksi oikein omistan tämän kaiken.

Kun vedän jälleen ylleni yhden niistä lempipaidoistani – enkä jotain niistä muista.

Kun mietin, mitä teemme neljällä paistinpannulla tai pitäisikö säästää lumikengät, joita käytin viimeksi kuusi vuotta sitten.

Kun yritän sulloa vaatehuoneessani majailleet kolme isoa laatikollista kosmetiikkaa väliaikaiskodin kaappeihin.

Kun selailen Pinterestistä kuvia unelmakeittiöistäni ja mietin, miten paljon rakennusbudjettiamme kannattaa kasvattaa.

Kun selailen Pinterestiä tai Instagramia ja koko sisustus alkaa näyttää nuhjuiselta ja tyylittömältä.

Vanha koti on nyt tyhjennetty ja odottaa uutta asukastaan. Eilen ajelimme kahdella täyteen ahdetulla autolla lumimyrskyn keskellä Kierrätyskeskukseen. Sinne jäi iso osa niistä tavaroista, jotka löytyivät vaatehuoneeni ja varastoni perukoilta.

Tämä muuttaminen on taas konkretisoinut sen, miten haluaisin raivata elämästäni turhaa tavaraa. Kaiken kaappeihin ja varastoihin säilömäni roinan näkeminen ahdistaa ihan fyysisesti. Tahtoisin siitä vain eroon, enkä uutta tilalle, kiitos.

Ajattelen myös, että on jollain tavalla vähän väärin hylätä tavaroita tai vaatteita pölyttymään kaappeihin, kun ne voisivat olla jollekin tärkeitä ja mieluisia. Siksikin kaapit kannattaa tyhjentää turhasta tavarasta ja viedä itselle käyttämättömät kierrätykseen, jotta ne voivat saada uuden elämän jonkun toisen luona. On epäekologista vain säilöä turhaa tavaraa sen sijaan, että laittaisi sen kiertoon.

En kuitenkaan oikeastaan ajattele, että tavaraa kannattaisi olla hyvin vähän. Sen sijaan ajattelen, että kannattaisi omistaa vain tavaraa, josta oikeasti tykkää. Kaikki muu on turhaa.

Olen myös miettinyt, että yksi syy kaiken nykymaailman tavarakaaoksen ja haalimisen takana on varmaankin vertailu ja täydellisyyden tavoittelu. Se, kun näkee somessa, mitä jollain toisella on, ja alkaa sitten ajatella itsekin tarvitsevansa sitä, vaikka sitä ennen olikin ihan tyytyväinen. Jos koti olisi tyylikkäämpi, jos itse olisi tyylikkäämpi, jos olisi parempi läppäri, päheämpi auto, ehkä sitten kaikki olisi hyvin ja voisi pysähtyä, olla onnellinen.

Ja niin sitä alkaa haalia ja tavoitella ja suorittaa. Ja unohtaa elää, kun hukkuu tavaroiden ja suoritteiden alle.

Ehkä yksi vasta-ajatus materialismille on idea luopua kaikesta ja muuttaa vaikka asuntoautoon tai veneeseen. Itsekin siitä hetken haaveilin puolitosissani. No, vietimme uudenvuoden asuntoautossa, ja se siitä haaveesta. Kuin vene, mutta pienempi ja sijaitsee tien päällä ei vedessä. Taidan pitäytyä purkkarissa – ne pari kuukautta kesällä. Mutta tavaran määrän vähentäminen kyllä ehdottomasti kiinnostaa.

Yksi tämän vuoden teemoistani olkoonkin minimalismi. Koskee niin tavaroita kuin muutakin turhaa. Päätimme jo, että varaamme yhden arki-illan viikossa sille, että käymme tavaroita läpi ja hankkiudumme ylimääräisistä eroon. Se on samaan aikaan syvältä ja tosi puhdistavaa.

En tiedä, mitä se kertoo minusta, mutta saan rauhaa, kun koti on harmoninen ja tavaraa on vähän. Ehkä se on tapani järjestää sekavaa mieltäni ja yrittää tuoda edes vähän järjestystä tähän arvaamattomaan maailmaan. Niin tai näin, olo kevenee, kun kaapit eivät pursua.

Continue Reading

Antaisitko tänä jouluna lahjan, joka tekee hyvää?

Olen tässä joulua odotellessa miettinyt, etten oikeastaan keksi mitään, mitä oikeasti haluaisin lahjaksi (jos remontin valmistumista ei lasketa). Sen sijaan keksin aika paljon asioita, mihin ne joululahjarahat voisi käyttää fiksummin.

Tämä maailma ei tarvitse lisää turhaa tavaraa. Sen sijaan se tarvitsee ihmisiä, jotka auttavat niitä, jotka apua tarvitsevat.

Keräsin tähän lahjaideoita, joilla voit auttaa eläimiä ja luontoa ja saada oikean joulumielen. 

Animalian aineettomilla lahjoilla olet mukana tukemassa työtä eläinten hyväksi. Voi valita, haluatko kohdistaa lahjasi turkis-, tuotanto- tai koe-eläinten tai eläinten turvakoti Saparomäen hyväksi.

Oikeutta eläimille -järjestölle lahjoittamalla autat heitä tekemään työtä eläinten hyväksi.

3 Ei pidä myöskään unohtaa Oikeutta eläimille -verkkokauppaa, josta löytyy esimerkiksi se mahtava Tofu-kasvomaski, kivoja kangaskasseja ja T-paitoja. Tilaukset on ainakin minulle toimitettu supernopeasti. Lisäksi täältä voi ostaa aineettomia lahjoja.

4 Helsingin eläinsuojeluyhdistyksellä HESY:llä on menossa joulukeräys. Auttaisitko koditonta eläintä?

5 Kun annat Greenpeacen aineettoman lahjan, edistät suojelutyötä planeettamme hyväksi.

WWF:ää voit tukea ja pohjoista luontoa suojella joulutervehdyksellä tai antamalla lahjaksi kummiuden. WWF:n nettikaupassa on myös kivoja juttuja.

7 Suomen luontoa suojelet, kun annat lahjaksi jotain kivaa Suomen luonnonsuojeluliiton nettikaupasta.

Kuva: Satu Nyström (Kuvassa poseeraa Nessi-koirani, jolla on kyllä surkeasta ilmeestä huolimatta aika leppoisa elämä. Hän vain pahoittaa mielensä joutuessaan kuvattavaksi.)

Continue Reading

Ajatuksia eläintuotannosta, maailman tilasta ja kasvomaskeista

Ajattelen, että korona on kaikessa kamaluudessaan muistutus maailman tilasta. Jos ihminen jatkaa luonnon ja eläinten riistämistä, tämä tuskin on viimeinen pandemia, jonka vielä kohtaamme. WWF:n mukaan ”suurin osa tartuntataudeista ja lähes kaikki viimeaikaiset pandemiat ovat peräisin eläimistä.”

Nimikin sen kertoo: sikainfluenssa, lintuinfluenssa…ei pidä unohtaa myöskään esimerkiksi HIV-virusta, joka on alun perin lähtöisin todennäköisesti simpansseista.

Pandemiat tarttuvat eläimistä ihmisiin, koska eläinkunnan tuotteita syödään liikaa (sekä maailman kantokyvyn että ihmisten terveyden kannalta). Siitä seuraa eläinten tehotuotantoa. Kun tuotantoeläimet yritetään pitää terveinä, niille syötetään monissa maissa liikaa antibiootteja. Sen johdosta maailmaan syntyy superbakteereja, joihin antibiootit eivät enää tehoa. Koska tuotantoeläimet tarvitsevat valtavasti ravintoa, luonnonympäristöjä raivataan niiden laitumiksi ja pelloiksi, joilla viljellään enemmän eläinten rehua kuin ihmisravintoa. Näin luonnonvaraisten eläinten elintila pienenee, ja ihmiset kohtaavat myös niitä enemmän. Sekin lisää riskiä, että eläimistä siirtyy tauteja ihmisiin.

Kuten tämä päheä Oikeutta eläimille -nettikaupan maski sanoo:

Tofu never caused a pandemic.

Valtaosa maailman soijasta ei valitettavasti kuitenkaan mene tofuksi tai muuksikaan ihmisravinnoksi, vaan tuotantoeläinten ravinnoksi. Lisäksi se on nimenomaan eläinten rehuksi käytettävä soija, jonka takia raivataan sademetsiä. Suomessa myytävästä tofusta esimerkiksi Jalotofu valmistetaan Euroopassa kasvatetuista soijapavuista. Sademetsää ei siis ole sen tieltä kaadettu.

Sademetsien kaataminen ja luonnonympäristöjen tuhoaminen ylipäätään on johtanut sukupuuttoaaltoon, joka maailmassa on meneillään. Luonnon monimuotoisuus köyhtyy kovaa vauhtia.

Luonto puolestaan on ekosysteemi, jossa jokaisella palikalla on tehtävänsä. Kun yksi palikka poistetaan, ties mitä voi tapahtua. Luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä ei puhuta lainkaan yhtä paljon kuin ilmastonmuutoksesta, mutta se on ihan yhtä paha kriisi ja tulee vaikuttamaan myös ihmiseen. Me kun olemme osa luontoa.

Ja tietenkin eläintuotanto on myös yksi isoista syyllisistä ilmastokriisin takana. Korona on varmaankin aika pikkujuttu verrattuna siihen, mitä on tulossa, jos jotain ei tehdä isosti ja pian.

Niin ja sitten on vielä se syy, miksi itse aikoinaan lopetin lihansyömisen. Pihvi ei ole vain pihvi. Se on kuollutta eläintä, eläintä joka on viettänyt lyhyen elämänsä usein tehdasmaisissa olosuhteissa, ennen kuin se vietiin teuraaksi.

No niin. Siinä huonot uutiset. Tuli vähän tulista tekstiä, mutta näin se nyt vain on.

Hyvät uutiset ovat, että ainakin minä uskon, että suurin osa ihmisistä ei tahdo pahaa luonnolle tai eläimille. Sitä vain helposti unohtaa, mitä lautasella oikeasti on ja mitä se merkitsee (been there, done that…).

En tarkoita, että kaikkien täytyy ryhtyä vegaaneiksi. Mutta jos jokainen vähentäisi eläintuotteiden kulutustaan edes hieman, sekin olisi jo iso juttu. Jos vaikka on tottunut syömään lihaa joka päivä, voi päättää, että syö sitä vain viikonloppuisin. Itse olen lopettanut juuston syömisen kotona ja aion osallistua tammikuussa jälleen Vegaanihaasteeseen.

Lopuksi muistuttelen, miten tärkeää on jaksaa käyttää kasvomaskia, pitää turvavälejä, tavata mahdollisimman vähän ihmisiä, pestä käsiään.

Korona voi olla oireeton. Siksi oireiden puuttuminen ei tarkoita, että koronasta ei tarvitse välittää ja maskin ja muut varotoimet voisi hylätä. Maskia käyttämällä ja vastuullisesti käyttäytymällä suojelee muita ihmisiä taudilta, joka voi olla tappava.

Jaksetaan vielä vähän, niin tästä pandemiasta päästään.

Lopuksi suosittelen vielä katsomaan tämän. Dramaattinen ja koskettava kuvaus maailman tilasta ja ihmisen vaikutuksesta siihen. David Attenborough lupaa kuitenkin, että toivoa on – vaan ei ilman muutoksia.

Continue Reading