Asioita, jotka muistaa, kun vaihtaa maisemaa

Viimeisten parin vuoden aikana on välillä tuntunut, että maailma on kutistunut. Pandemia supisti sen ensin konkreettisesti ja sitten pääni sisällä. Alkoi tuntua, että se on ruokapöytä, jonka ääressä kirjoitan, ikkunasta näkyvät kadut, ihmisten kodit, lähiseutujen metsät yhä uudelleen ja uudelleen. Pieni.

Se on kamala tunne, sillä en tahdo pientä ja aina tuttua elämää, vaan sellaisen, jonka maailma on suuri ja täynnä mahdollisuuksia.

Olin viime viikon Lapissa. Hiihdin, katselin ympärillä kohoavia tuntureita ja tunsin, että olen taas täysillä elossa.

Kun lensin kotiin, aurinko oli juuri laskemassa ja pilvet näyttivät hattaroilta, taivaanrannassa satoi lunta ja päivän viime säteet värjäsivät taivaan vaaleanpunaiseksi. Silloin mietin, miten mahtava luonto onkaan ja miten valtava tämä maailma. Sen vain unohtaa, jos viettää liikaa aikaa kotona ja omassa päässään.

Ja sen muistaa, kun lähtee sieltä. Muistaa, että suurin este on usein oma ajatusmaailma, tunne siitä, millaista elämä on ja mikä on mahdollista ja mikä ei. Kun siitä tunteesta päästää irti, voi tehdä melkein mitä vain. Sillä maailma on niin paljon – ja elämä voi sekin olla.

Continue Reading

Helpon tien ansa

Olen viime aikoina elänyt niin kuin ihanneminäni eläisi freelancetoimittajana, jolla on vapaus määrätä omat aikataulunsa. Olen nähnyt kavereita arkisin aamiaisilla ja lounailla, ilmoittautunut lehdistötilaisuuteen, kirjoittanut kahvilassa, sopinut haastatteluja kaupungille ja varannut kalenteristani kokonaisen päivän ideoinnille.

Se on ollut ihanaa. Ja poikkeuksellista, sillä oikea minäni ei näemmä kovinkaan usein elä kuten ihanneminäni.

Osin syyllinen on toki korona, mutta valehtelisin, jos vierittäisin kaiken pandemian niskaan. Isoin syypää olen nimittäin kyllä ihan itse.

Ryhdyin aikoinaan yrittäjäksi samasta syystä, josta olen tehnyt kaikki elämäni suurimmat päätökset. Halusin kivan elämän. Ajattelin, että maailmassa on oltava elämäntapa, joka sopii luonteelleni paremmin kuin istuminen ysistä viiteen toimistolla. 

Niinpä irtisanouduin palkkatöistä ja aloin elää uutta, vapaata elämää. 

Mutta sitten jokin meni vikaan. En enää istunut ysistä viiteen toimistolla. Istuin ysistä viiteen kotona.

Perusarkipäiväni ovat kuluneet viimeiset pari vuotta samaan malliin. Herään, syön aamiaista ja teen usein samalla vähän töitä keittiön pöydän ääressä, käyn koiran kanssa ulkona ja sitten palaan keittiön pöydän ääreen tekemään lisää töitä, kunnes lopetan hommat siinä neljän viiden maissa ja lähden taas koiran kanssa ulos. 

Miksi ihmeessä, kun yhtä hyvin voisin viettää päiväni tuolla jossain? 

Siksi, että se on helppoa. 

Freelancetoimittajana on kaikkein helpoin tienata leipänsä istumalla keittiön pöydän ääressä. Se on tehokkainta, kannattavinta, mukavaa – ja syö sielun. 

Olenkin jo aika pitkään pohtinut, miksen enää innostu oikein mistään. Mihin elämästä katosi taika ja se jano, jota olen aina ennen seurannut?

Nyt tiedän, että helppous vei ne. Hukkasin taian, innostuksen ja elämänjanon, kun aloin seurata mutkattominta tietä. 

Näinä viime aikoina, kun maailma on alkanut avautua ja minä sen mukana, kun olen avannut useammin oven ja suunnannut kaupungille, näinä aikoina olen ollut enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Olen alkanut innostua, halunnut pitkästä aikaa kirjoittaa tänne, saanut ideoita. Tuntenut, miten värit palaavat maailmaan. Elämä on ollut vähän jännittävämpää. Ja paljon kirkkaampaa.

Ajattelen, että helpon, mukavan tien ongelma on se, että sitä seuratessaan voi jossain vaiheessa huomata, että elämästä katosivat värit. Voi tulla ajatus, että tässäkö tämä nyt on? 

Siksi on niin tärkeää kuunnella sisintään ja antaa sille, mitä se toivoo. Ei kannata valita helppoa, jos sielu tuntuu kaipaavan jotain muuta

– ja jos istuu kaikki päivät kotona, ei ole ihme, jos elämä tuntuu vähän laimealta.

Jos haluaa kivan elämän, siitä pitää tehdä sellainen. 

Kuva: Rota Alternativa / Unsplash

Continue Reading

Instagramista ja hyvästä elämästä

Ihmisellä voi näköjään olla suuria ongelmia. Kuten se, mitä kirjoittaisi Instagramin kuvatekstiin.

Istun tässä kuvassa lissabonilaisessa kahvilassa vuonna 2017 ja mietin, mitä kirjoittaisin kuvatekstiksi Instagram-kuvaani. Eli sen sijaan, että nauttisin siitä, että olen Lissabonissa, keskityn siihen, mitä kertoisin siitä tyypeille, jotka seuraavat minua somessa (joista suurinta osaa en ole koskaan tavannut ja joista vielä suurempaa osaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä satun julkaisemaan).

Vuotta aiemmin olin matkalla Italiassa ja seuralaiseni vietti joka ainoan hetken Snapchatissa. Hänen piti tallentaa sinne ihan kaikki. Ehkä silloin aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa, kuinka mielekästä somettaminen oikein on – mutta ajatuksesta on näemmä pitkähkö matka tekoihin. Tuosta ajasta on nyt kuusi vuotta.

Eräs Instagramissa seuraamani ihminen kertoi kuukausi pari sitten poistuvansa sieltä, sillä hän koki, että kadottaa siellä itsensä. Samaistun suuresti ja olen vakavasti harkinnut tekeväni samoin. 

Olen jo pitkään poistanut sovelluksen puhelimestani useiksi päiviksi kerrallaan. Enkä noina päivinä ikävöi sitä lainkaan, pikemminkin on vapautunut olo.

Mutta sitten lataan sen aina takaisin tai käyn katsomassa selaimen kautta. Katsomassa mitä? No sitä, että olenko missannut jotain, onko jotain tapahtunut. Etten vain jäisi ulkopuoliseksi jostain, jota en muuten osaisi edes kaivata.

Kreisiä? Jep. Varsinkin, kun Instagramin algoritmi (jota syvästi vihaan) päättää puolestani, mitä minun kuuluu siellä nähdä. En esimerkiksi juuri koskaan nähnyt tuon sieltä nyt poistuneen ihmisen juttuja, vaikka aina tykkäsin niistä, kun niitä näin, ja olisin siis halunnut nähdä enemmän. Ei, sen sijaan, että algoritmi näyttäisi sisältöä, jota haluan nähdä, se näyttää sisältöä, josta muut ihmiset tykkäävät. Syvältä. Ja juurisyy siihen, miksi olen alkanut pitää koko sovellusta haitallisena hyvinvoinnilleni.

Instagram saa keskittymään muiden todellisuuteen, muiden makuun, muiden elämiin, muiden ajatuksiin. Ymmärrän, miksi siellä voi hukata itsensä, sillä koen samaa.

Tiedän usein melko hyvin, mistä pidän. Otetaan esimerkiksi vaikkapa sisustus, sillä se on lähiaikoina ollut paljon mielessäni rakennusprojektin tähden. Pidän vaaleista väreistä, puusta, luonnonmateriaaleista. Sellaisesta Tine K kohtaa Lantlivingin -meiningistä, jos tiedätte, mitä tarkoitan.

No, minulla on tämä visio, ja sitten menen Instagramiin. Näen siellä toinen toistaan upeampia koteja ja yhtäkkiä alankin miettiä, josko meille tulisikin valkoisen sijaan vihreä keittiö ja haluaisinko kuitenkin samettisohvan, vaikka unelmani on vuosia ollut vaalea pellavaversio. Ja sitten olenkin aivan sekaisin, enkä tiedä enää lainkaan, mitä itse haluan ja mikä on jonkun toisen unelmaa.

Hävettää, että olen tämän ikäisenä, täysin aikuisena, näin hirveän altis vaikutteille edelleen. Mutta niin vain olen.

Kun sitten suljen sovelluksen ja pysyn sieltä tarpeeksi kauan poissa, alan jälleen kuulla oman ääneni ja ymmärtää, mikä on omaani ja mikä lainattua. Siinä on ensimmäinen syy, miksi olen alkanut karsastaa Instagramia,

Toinen syy on se, että en enää oikein tiedä, miksi haluaisin jakaa siellä mitään. Perustin rakennusprojektia varten uuden tilinkin (kuolleena syntynyt ajatus, kuten poikaystäväni voi todistaa – hän nimittäin kyseli moneen otteeseen, minkä ihmeen takia tarvitsen uuden tilin, kun en pidä vanhastakaan). Julkaisin siellä muutaman kuvan, jonka jälkeen alkoi tuntua oudolta. Miksi oikein jakaisin vieraille ihmisille yksityiskohtia tulevasta kodistamme? En ole sisustussuunnittelija, joten en käytä Instagramia työni markkinointiin. Enkä ole niin kiinnostunut rakentamisesta, että jaksaisin keskustella siitä somessa.

Kolmas syy on se, että some saa helposti näyttelemään omaa elämää, ja pidän sitä hyvin vahingollisena. Kuinka monta hetkeä olenkaan pilannut sillä, että olen halunnut kuvia siitä tai mikä pahempaa: itsestäni – ja sitten en ole ehkä ollut tyytyväinen niihin kuviin ja kaikki huomio on mennyt hetkestä nauttimisen sijaan sen tallentamiseen.

Neljänneksi oman itsen jatkuva kuvaaminen se vasta pahaksi ihmismielelle onkin. Jotkut valokuvat voimauttavat – suurin osa ei (puhun nyt toki vain omasta puolestani melko kriittisenä ihmisenä).

Viidenneksi tulee tietenkin se, että muiden elämät näyttävät usein somessa kauhean hyviltä. Ja sitten niitä vertaa omaan todellisuuteensa, josta tietää hyvien puolien lisäksi ne kaikki muut puolet. Ja vaikka käsittää, että suurin osa näyttää julkisesti vain parhaat hetket, highlightreelin, niin jotenkin sen kuitenkin usein unohtaa.

Kuudenneksi en pidä tavasta, jolla käytän Instagramia. Selaan sitä aivottomasti ja tykkään aina välillä jostain, en keskity mihinkään, enkä lähes koskaan jaksa lukea paria lausetta pidempiä kuvatekstejä (kirjoihin pystyn kuitenkin uppoutumaan tunneiksi ongelmitta ja blogeja luen edelleen, tai siis niitä hyvin harvoja, jotka vielä päivittyvät). Jokin Instagramissa tekee mielestäni hyvin lyhytjänteisen ja mihinkään tarttumattoman.

Seitsemänneksi mietin, että jos minä käytän sovellusta kohdan kuusi mukaan, niin kuinka todennäköistä on, että moni muu tekee samoin? Jos näin olisi, se taas tarkoittaisi, että harva ihminen on lainkaan kiinnostunut sisällöstäni, sen kun tykkäilee vähän mitä sattuu.

Kahdeksanneksi ne tykkäykset ja niiden kyttääminen (myönnän, olen tehnyt tätä ja kärsinyt). Vaikka olisi kuinka aikuinen, niin sydämittä jääminen tuntunee silti meistä useimmista ikävältä. Kaiketi siksi sovelluksessa voi nykyisin piilottaa tykkäykset.

Yhdeksänneksi some on suunniteltu koukuttavaksi. Se sekoittaa aivokemiaa vaikuttamalla välittäjäaineisiin, jotka vastaavat mielihyvästä, motivaatiosta ja nostavat fiilistä. Kun tykkäyksiä satelee, välittäjäaineita erittyy ja tulee hyvä fiilis. Näihin välittäjäaineisiin tottuu ja ne addiktoivat. Kierre on valmis.

Kymmenenneksi en oikein usko, että elämää kannattaa elää keskittymällä muiden todellisuuksiin. Usein sanotaan, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan sitä, että tekivät liikaa töitä. Epäilen, että someajan ihmiset saattavat katua jotain ihan muuta.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Suurista odotuksista ja siitä, miksi niistä luopuminen tekee onnellisemmaksi

Heinäkuun lopulla istuin Porkkalan kärjessä, katselin merta ja nauroin vedet silmissä, kun poikaystäväni luki ääneen erästä Tim Urbanin blogipostausta.* Siinä puhuttiin siitä, miksi milleniaalit ovat onnettomia.

Lyhyesti sanottuna homma menee näin: onnellisuus on odotusten ja todellisuuden erotus. Eli jos on kovat odotukset, sitä luultavasti pettyy ja sitten harmittaa. Jos taas odotukset ovat vähäisemmät, on suuremmat mahdollisuudet, että todellisuus osoittautuukin niitä paremmaksi. Ja silloin on helpompi olla tyytyväinen.

Milleniaalien ongelman ydin saattaakin olla juuri tässä: monilla meistä on sellainen käsitys, että voimme olla ihan mitä vain ja tehdä mitä tahansa

– ja siksi meistä tulee tyytymättömiä.

Urban kirjoittaa siitä, että tämän ajatuksen tähden milleniaaleille ei useinkaan riitä mikään tavallinen. Haluamme saavuttaa jotain erityisempää, olla muita erityisempiä.

Tästä taas seuraa monenmoisia ongelmia. Ensinnäkin, huolimatta siitä, mitä monet self help -valmentajat uskottelevat, mikä tahansa ei ole useimmille ihmisille mahdollista tai ei ainakaan kovin todennäköistä. Meillä on erilaisia lahjoja, kykyjä ja resursseja. En yhtään tahdo masentaa (itse asiassa ihan päin vastoin, mikä käy vielä ilmi), mutta aika harva meistä tulee tekemään täällä jotain oikeasti isoa ja merkityksellistä. Jos kaikki olisivat erityisiä, kukaan ei olisi. Sillä erityinen voi olla vain suhteessa muihin. Oikeasti siis suurin osa ihmisistä on aika tavallisia, erityisiä poikkeusyksilöitä on vain vähän.

On kyllä totta, että tässä maailmassa voi saavuttaa monia hienoja asioita, mutta suurin osa niistä vaatii jumalattomasti työtä, motivaatiota ja uskoa itseensä ja asiaansa. Lisäksi tarvitaan lahjoja ja usein myös hitunen onnea.

Edelliset sukupolvet ymmärsivät tämän realiteetin ehkä meitä paremmin. He hankkivat hyvän koulutuksen ja odottivat, että se tuo vuosien päästä hyvän eli taloudellisesti vakaan elämän. Vaan me milleniaalit: meille ei tavallinen hyvä elämä enää aina riitäkään, me haluamme olla parhaita versioita itsestämme ja löytää oman juttumme – mielellään mahdollisimman merkityksellisen sellaisen.

Maailmassa, jossa minkä tahansa sanotaan olevan mahdollista, voi hukkua kaikkien mahdollisuuksien alle. Kun kaikki on mahdollista, mikään ei ole tarpeeksi, aina voi olla parempi, aina voi kehittää itseään lisää, aina pyrkiä kohti jotain erityisempää.

Ja tämän takia nauroin, kun poikaystäväni luki tuon tekstin ääneen. Tuo tyytymätön, hirveitä odotuksia itselleen ja elämälle kasaava milleniaali, se olen minä.

Olimme tuossa vaiheessa päivän matkan päässä kotisatamasta ja purjehtineet edeltävät kolme ja puoli viikkoa ympäri saaristoa, aurinko oli paistanut ja oli loma: kaikki hyvin. Ja suunnilleen kolme ja puoli viikkoa olin ollut melko levoton ja pohdiskellut yhtä asiaa: mitä erityistä voisin tehdä tässä maailmassa. Ei riittänyt, että olin saavuttanut monta unelmaani, löytänyt ihanan puolison, tein työtä, josta joskus vain haaveilin, rakensin paritaloa ja olin pitkällä kesälomapurjehduksella. Ei, se ei riittänyt. Minä kiittämätön, etuoikeutettu milleniaaliheitukka kehtasin olla tyytymätön, koska en keksinyt elämälleni mitään suurta, merkityksellistä päämäärää.

Tuosta päivästä lähtien olen yrittänyt odottaa vähemmän. Välillä se onnistuu, kuten viikonloppuna, kun kävimme katsomassa uuden Bondin, jolta en odottanut yhtään mitään. Se osoittautui oikein viihdyttäväksi kokemukseksi, sillä odotukseni olivat nollassa. Poikaystäväni taisi odottaa enemmän, sillä hän pettyi hieman. Toisena päivänä taas sain jonkinlaisen raivarin, koska eräs materiaalitoimittajamme on ihan mahdoton. Poikaystäväni oli ihan hyvällä mielellä: hän ei odottanut mitään muuta.

Nämä ovat pieniä asioita, mutta yhtä hyvin ajatusta voi soveltaa koko elämään. Suuret odotukset luovat suuria paineita ja pahimmillaan halvaannuttavat. Jos odottaa itseltään ja tekemisiltään suuria, voi olla hirveä kynnys tehdä yhtään mitään. Ja jos yrittääkin, mutta ei sitten täytä odotuksiaan tai elämä ei täytä niitä, sitä pettyy ja tulee vähän onnettomaksi.

Siksi voi olla parempi tehdä parhaansa ja paiskia hommia unelmiensa eteen, mutta olla odottamatta, että saavuttaa täällä jotain järisyttävän hienoa. Ja päivittää ajatuksensa siitä, mikä ylipäätään on hienoa. Voisiko se olla ihan yksinkertaisesti sitä, että käyttää täällä lahjojaan, pyrkii tekemään enemmän hyvää kuin pahaa, tekee elämästään mahdollisimman kivan ja saa elää itselleen tärkeiden ihmisten ja asioiden ympäröimänä?

Suurin osa meistä kun on aika tavallisia, eikä se ole huono juttu, kun sen vain hyväksyy. Silloin voi näet nauttia siitä kaikesta hyvästä, mitä elämässä on, eikä tarvitse jatkuvasti tuntea riittämättömyyttä ja pelätä, että hukkaa aikansa täällä. Oikeasti sen ajan nimittäin hukkaa silloin, jos jahtaa koko ajan jotain tulevaa ja unohtaa elää silloin, kun elämä tapahtuu:

NYT.

PS. *Se blogipostaus on tämä.

PPS. En silti aio enää lähteä pitkälle purjehdukselle, oivalsin siellä nimittäin, etten oikeastaan nauti joutilaisuudesta kovinkaan paljon. Mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Continue Reading

Pahan maailman syndrooma – eli miksi kannattaa miettiä, millaista sisältöä kuluttaa

Luin kerran uutisen, jossa käärme oli luikerrellut vessanpöntöstä asuntoon. Sen jälkeen pidin jonkin aikaa huolen, että pöntön kansi on varmasti kiinni, kun se ei ole käytössä. Ihan varmuuden vuoksi.

Olen lukenut uutisista lukemattomista muistakin tapauksista, jotka ovat järkyttäneet turvallisuudentunnettani. Epäilen vahvasti, että olisin huolettomampi ihminen, jos en tietäisi, mikä kaikki maailmassa ja elämässä voikaan mennä vikaan.

Viime aikoina olen törmännyt useampaan otteeseen viestinnän professori George Gerbnerin käsitteeseen pahan maailman oireyhtymä. Se tarkoittaa, että ihminen kuvittelee maailman olevan keljumpi kuin se onkaan, sillä kuulemme ja varsinkin näemme mediasta jatkuvasti niin paljon ikäviä asioita.

Vaan millaiset asiat yleensä päätyvät uutisiin? Poikkeukset. Epätavalliset asiat. Ne, jotka hätkähdyttävät. Eivät ne kaikki tavalliset mukavat jutut, joita maailmassa tapahtuu joka päivä valtavasti enemmän kuin pahoja asioita.

Jos lukee paljon uutisia, voi helposti ajatella, että maailma on menossa päin honkia ja pahasti. Ja toki näin monin osin onkin. Ilmastokriisi, pandemiat ja lajikato ovat esimerkiksi ihan todellisia ongelmia.

Moni asia maailmassa on kuitenkin mennyt hyvään suuntaan ja menee koko ajan. Naisten asema on parantunut roimasti ja vaikka työtä on vielä jäljellä, se paranee koko ajan. Lapset eivät länsimaissa kuole enää tarttuviin tauteihin, koska meillä on rokotukset. Koronaankin keksittiin rokote alta aikayksikön, jos verrataan siihen, kuinka pitkään rokotteiden kehittämiseen yleensä menee. Itse sain kakkosrokotteen tänään – ja tuli heti turvallisempi olo. Vaikka burn out on uusi kansantauti, työaika on kuitenkin lyhentynyt ja ehkä meillä on tulevaisuudessa neljän päivän työviikko tai kuuden tunnin työpäivä – tai molemmat.

Uutisissa toki kerrotaan näistäkin asioista. Mutta enemmän kerrotaan niistä päin honkia menneistä hommista. Ei ehkä ole ihme, että innokas uutisten seuraaminen voi tutkimusten mukaan lisätä ahdistusta.

Kuuntelin juuri Rutger Bregmanin Hyvän historia -kirjan. Sen pääviesti on, että suurin osa ihmisistä ei olekaan itsekkäitä paskiaisia vaan hyviä tyyppejä. Jos et usko, lue tai kuuntele. Bregman perustelee noin 15 tunnin ajan, miksi näin todella on. Kirja on tosi lohdullista ja inspiroivaa kuunneltavaa.

Bregman kirjoittaa myös uutisista ja siitä vinoutumasta, mikä useimmilla meistä on. Kun seuraamme liikaa uutisia, maailma alkaa näyttää kurjalta paikalta ja muut ihmiset nilviäisiltä. Mitä siis tehdä? Jos Bregmania tahtoo kuunnella, se on hyvin simppeliä: lopeta uutisten jatkuva seuraaminen.

Idea on mielestäni hyvä ja olen alkanut itse toteuttaa sitä. En nykyisin lue uutisia edes päivittäin, enkä koe jääneeni paitsi mistään, enkä edes olevani uutispimennossa.

Ensinnäkin en elä täällä maailmassa yksin. Olen aika varma, että jos jotain oikeasti tärkeää tapahtuu, kuulen sen kyllä jostain. Jos kukaan muu ei kerro, niin äiti varmasti soittaa.

Toisekseen luen kyllä lehtiä ja kiinnostavia blogitekstejä ja kuuntelen viikossa pari kolme uutis- ja ajankohtaispodcastia. Lisäksi luen suunnilleen kirjan viikossa, eivätkä ne kaikki ole Lucinda Rileyn (RIP) romaaneja, kröhöm. Olemme myös miettineet, että pitäisikö tilata joku kerran kuukaudessa ilmestyvä todella hyvä lehti, josta voisi lukea maailman tärkeimmät tapahtumat huolella pureskeltuina vaikka kerran kuussa.

En siis tarkoita, ettei kannattaisi olla perillä maailman tapahtumista. Kyseenalaistan kuitenkin vähän, tarvitseeko niihin klikkailla itsensä viidesti päivässä, kuten olen ennen tehnyt.

Mitä pahan maailman syndroomaan tulee, olen alkanut viihteenkin suhteen entistä valikoivammaksi. Luen toisinaan kyllä dekkareita (ahmaisin viimeksi viikonloppuna Max Seeckin Hammurabin enkelit, ja voi pojat, oli koukuttava – mutta myös aika raaka), mutta vastapainoksi luen sitten jotain kesyä.

Sarjojen suhteen olen siirtynyt ihan lällärilinjalle. Tällä hetkellä olen koukussa Poldarkiin (ihan parasta, 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alku, komea mies, historiaa, juonia, rakkautta, Cornwallin maisemia…) ja Ted Lassoon (brittiläinen futisjoukkue ja jenkkivalmentaja, nauran joka jaksossa ääneen). Vielä muutama vuosi sitten lempisarjani olivat Game of Thrones ja Viikingit – en varmaan enää pystyisi katsomaan kumpaakaan, nehän ovat pelkkää veriroisketta.

Summa summarum: välillä voi olla hyvä idea katsoa vaikka sitä Ted Lassoa uutisten sijaan.

Continue Reading

Purjehtimisen plussat ja miinukset

Suhtaudun purjehtimiseen kahdella tavalla: a) Rakastan sitä. b) Vihaan sitä.

Kun vene irtautuu kotisatamasta, arki lipuu hetkessä kauas. On vain te ja vene ja meri, pienet saaristolaissatamat, auringonlaskut ja kannella kulautellut roseeviinit. Aurinkoa, tuulta ja suolaista vettä. Luonnonrauha. Melkein neljä viikkoa aikaa. Vapaus. Täydellistä!

Jonkin aikaa se onkin. Kotisatama jää päivä päivältä yhä kauemmaksi, ympärillä on vain merta ja saaria, rosee on kylmää ja maisema on muuttunut idylliseksi postikortiksi.

Ensimmäiset yöt saattavat tosin olla hieman vaikeita. Ensin koira on levoton, kun se on raahattu mukavasta kodistaan heiluvaan koppiin, eikä se oikein ymmärrä, miten tässä nyt näin kävi.

Käy myös ilmi, että olette talven aikana unohtaneet, millaista narinaa köydet pitävät keskellä yötä, jos ne on viritetty jotenkin pieleen. Unohtunut on myös se, miksi satama kannattaa valita niin, ettei tuuli osu sinne. Se muistuu kyllä äkkiä mieleen, kun kuuntelette yhden yön aaltojen iskuja perään: pum, pum, PUM.

Muutaman yön kuluttua olette kuitenkin viisaampia ja koirakin on hyväksynyt kohtalonsa. Kylläpä veneessä nukkuu makeasti!

Sitten tulee sade. Heräätte aamulla makeiden unien jälkeen vesilammikosta. Jaahas, punkan yllä sijaitseva keulaluukku vuotaa.

Vene alkaa kuitenkin koko ajan tuntua enemmän kodilta. Alatte haaveilla, josko sitä muuttaisi ensi vuonna veneeseen koko kesäksi. Miksi ei! Sitähän voisi alkaa diginomadiksi, nettikin toimii aina välillä.

Sitten kolautat pääsi kahdettakymmenettä kertaa puomiin, targakaareen tai ovenkarmiin. Sataa lisää, vene on täynnä märkiä vaatteita, koiria ja ihmisiä. Mikään ei kuivu, sillä kuivaa paikkaa ei ole.

Onneksi aurinko alkaa paistaa. Ulkona on 30 astetta. Veneessä 40.

Tässä vaiheessa olette viettäneet yhdessä kolme viikkoa muutaman neliön keinuvassa paatissa. Koira on alkanut ottaa omaa aikaa ja vetäytyä nukkumaan varastona toimivaan peräpunkkaan. Sitten joku vielä syö juustosi!

Rantaudutte seitsemännelle idylliselle pikkusaarelle. Onpa kaunista! Nuo punaiset puurakennukset. Savukalaa. Kahden kilometrin luontopolku.

Kävelet luontopolun kolmesti, kunnes armahdat koirasi ja istut veneen kannelle lukemaan reissun viidettä romaania. Roseekin on loppu ja lähin Alko kolmen päivän matkan päässä.

Suihku tekisi terää, joten keräät kamppeesi kangaskassiin, vedät jalkaan muovisandaalit ja tallustelet saunalle. Siellä on jono. Kun vuorosi koittaa, otat pikasuihkun, koska et kehtaa pitää sitä varattuna, ja suuntaat takaisin romaanisi pariin.

On täydellinen päivä. Leppeä sivutuuli tarttuu purjeisiin, vene liitää veden päällä ja kuulet vain tuulen huminan ja merilintujen kirkunan. Sitten kaukaisuudesta alkaa kantautua moottorin jyrinää. Katsot taakse ja näet muskeliveneen, joka on tulossa suoraan kohti kymmenkertaista vauhtia teihin verrattuna, eikä tee elettäkään väistääkseen. Ristit kätesi ja toivot, että sen kippari ei ole vaikkapa syventynyt puhelimeensa tai naukkailemaan viskiään. Lopulta vene kaartaa ohi viiden metrin päästä ja jättää jälkeensä pienimuotoisen tsunamin. Eipä käy tylsäksi.

Sinulla on vihdoin aikaa, sillä purjehtiessa ei ole kauheasti tekemistä. On vain meri, vene ja te. Käytät ajan tehokkaasti tuijotellen merelle ja lukien niitä romaaneja ja haaveillen, että jotain tapahtuisi.

Sitten moottori sanoo itsensä irti. Keskellä merta. No ei hätää, purjeet ovat ylhäällä, myötätuuli puhaltelee tai oikeastaan puhkuu ja rantautumiseen on tunteja aikaa. Niin, purjeveneet melko harvoin rantautuvat purjeilla, yleensä siihen käytetään moottoria. Joka on saanut tarpeekseen.

Väylä kapenee ja saaret lähenevät. Pitää ajaa tarkasti, ajattelet ja nautiskelet maisemista luottavaisena, että mies kyllä saa moottorin vielä kuntoon. Nopeutta on sellaiset seitsemän solmua eli mennään lujaa. Tunnet itsesi ihan oikeaksi purjehtijaksi, veneesi kapteeniksi!

PUM! Puomi pirulainen vaihtoi puolta, eikä edes varoittanut. Sen seurauksena myös purjeesi vaihtavat puolta. Vene kääntyy 90 astetta, kallistuu ja kyntää täyttä vauhtia kohti kymmenen metrin päässä sijaitsevaa saarta. Äsken se oli sivulla, nyt suoraan edessä. Kaikki tämä tapahtuu parissa sekunnissa.

Mitä tekee kapteeni (sinä)? Huutaa: auta, auta, auta! Saaritörmäykseltä vältytään täpärästi ja päätät, että olet vastedes ihan tyytyväinen perämies tai ehkäpä matruusi.

Moottorikin tokenee ja rantaudutte tyylikkäästi. Ei tarvinnut edes soittaa Meripelastukselle. Voi veljet, purjehtiminen on kyllä ihanaa!

Kun palaatte reissusta kotiin, se on mystisesti kasvanut. Se on avara, valoisa, siellä ei lyö päätään, saat pestä hiuksesi! Päässäsi vähän keinuu, yrität polkea vettä hanasta ja aamulla etsit sytytintä, jotta voisit lämmittää kahvimaitosi kaasuliedellä. Sitten muistat, että teillä on mikro, eikä septitankkiakaan tarvitse täällä tyhjentää.

Vannot, ettet enää ikinä lähde yli kahden viikon purjehdukselle. Seuraavaan kesään mennessä muistat enää auringonlaskut ja roseeviinit ja ehdotat: Mitä, jos tänä kesänä purjehdittaisiin viisi viikkoa?

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Deittailusta, rakkaudesta ja hevosista

Pari vuotta sitten selailin Tinderiä aika kyynisenä. En ollut pariin vuoteen tavannut oikein ketään, jonka kanssa olisin nähnyt yhteisen tulevaisuuden, ja iltojen viettäminen puhelinta selaillen tuntui ajanhukalta.

Tapailin melkein koko ajan jotakuta, mutta jokin ei vain naksahtanut. Aina tuli pulmia: minua ei kiinnostanut, toista ei kiinnostanut, arvot, maailmankuva tai toiveet olivat liian erilaiset, ei ollut yhteistä, ei ollut puhuttavaa, ei ollut kemiaa…

Pelkäsin tuolloin, että sellaista miestä, jota etsin, ei oikeasti ole olemassakaan. Hermostuin niin pahasti, että poistin koko sovelluksen ja pitkän rivin puhumattomia päitä sen mukana.

En kuitenkaan usko luovuttamiseen, enkä siihen, että universumi tulisi ketään kotoa hakemaan. Jos hevosen selästä putoaa, sinne on paras kiivetä takaisin, kun mustelmat ovat parantuneet. Muuten pelaa itse itseään vastaan.

Toki elämänsä rakkauden voi tavata vaikka kadulla tai lähikaupassa, mutta on aika paljon todennäköisempää tavata hänet nykyisin Tinderissä. Siellä kun on suurin osa sinkuista. Lähes jokainen kaverini, joka on viime vuosina löytänyt uuden suhteen, on löytänyt sen deittisovelluksesta. Ja moni näistä suhteista on johtanut sormuksiin ja perheen perustamiseen.

Siksi latasin viikon päästä Tinderin takaisin, mutta tein sen eri lailla. Kirjoitin tekstikenttään, etten ole kiinnostunut yhden illan jutuista. Päättelin, että näin karkotan heti kättelyssä ne, jotka eivät etsi suhdetta. Sillä minä etsin – ja vaikka sen kertominen tuntui vähän nololta (myönsinhän, että olen tunteva ja tarvitseva olento, enkä kovinkaan kummoinen peluri), päätin kertoa sen silti.

Siihen asti olin ajatellut, että deittimaailmassa pitäisi nykyisin olla kuin teflonia: ei saisi kiintyä kehenkään, ei olla tarvitseva, ei haluta mitään – ainakaan kovin pian. Olisi deittailtava kevyesti. Yritin pitkään täyttää nämä odotukset, sillä ajattelin, että ei saa olla liian vaikea, jos haluaa tavata jonkun.

Minkälaisia miehiä sitten tapasin? No usein sellaisia, jotka halusivat deittailla kevyesti. Wonder why….

Toimiessani näin en ollut rehellinen toiveistani ja tulin näin ampuneeksi omaan nilkkaani. Petin itseni, sillä en arvostanut itseäni tarpeeksi.

Tällainen deittikulttuuri tuntui minusta hyvin kylmältä ja aloin kyynistyä. Viimeinen niitti oli, kun joku idiootti sanoi minulle, että ei voisi tapailla minua, koska minulla on koiria. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät pidä koirista, mutta koirani näkyivät kuvissani ja esittelytekstissäni – miksi tämä tyyppi edes painoi alun alkaen sydäntä kohdallani ja aloitti vielä keskustelun kanssani? Kauheaa ajanhukkaa kaikille.

Tästä sydämistyneenä poistin siis koko sovelluksen ja kaikki turhiksi osoittautuneet matchini. Meni niin sanotusti hermot – ja se oli onnenpotku.

Vaikka olin saanut hetkeksi tarpeekseni, tahdoin silti uskoa ja uskoin, että minua varten on rakkautta. Olinhan myös seurustellut pitkään ja tiesin, että hyviä suhteita on kyllä olemassa.

Taktiikassani oli kuitenkin selvästi jotain pahasti pielessä, koska saldoni oli mitä oli.

Niinpä päätin muuttaa sitä. Päätin, että olen niin arvokas, ettei minun tarvitse tyytyä mihinkään murusiin, ei olla helppo, ei haluta jotain kevyttä kivaa. Siksi kirjoitin tuon lauseen: ”En ole kiinnostunut yhden illan jutuista.”

Mitä tapahtui?

Meni muutama päivä ja sovelluksessa tuli vastaan mies, josta ajattelin välittömästi: hell yes. Hänellä oli paljon hyviä kuvia, pitkä esittelyteksti ja kaikesta päätellen samoja kiinnostuksen kohteita kuin minullakin. Meistä tuli match, ja loppu on historiaa.

(Hän tietenkin tykkäsi koirista. Kun olimme tunteneet pari kolme kuukautta, minulle valkeni myös, että hänen perheessään on vähälle käytölle jäänyt purjevene, jota saisi mielellään ulkoiluttaa – ja sillä veneellä seilaamme parhaillaan. Tätä, jos mitä, kutsun onnistuneeksi manifestoinniksi.)

Uskon, että osasyy tähän käänteeseen oli se, että päätin arvostaa itseäni enemmän, nostaa kriteereitäni. Siksi pystyin vetämään puoleeni ihmisen, jollaisen olin jo pitkään halunnut tavata. Niin metsä vastaa kuin sille huudetaan.

Toinen syy oli varmasti se, etten antanut periksi vaan uskoin, että kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin. Ja siksi tahdoin kirjoittaa tämän tekstin.

Juuri silloin, kun olin kyynisimmilläni, luin nimittäin Katja Kokon tekstin, ja se oli ihana, se antoi toivoa. Toivon, että jos et ole vielä tavannut oikeaa ihmistä, saat tästä toivoa, muistat arvostaa itseäsi ja jaksat kiivetä yhä uudestaan hevosen selkään.

Sillä rakkautta on.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Pieniä asioita, parempi elämä

Gullkronassa, Saaristomerellä. Päädyimme tänne suojaan sen tuulisen päivän jälkeen.

Tuuli puhaltaa yhdeksän metriä sekunnissa, vene kyntää merta vasemmalla kyljellään, liian kallellaan, jotta tahtoisin ohjata. Silloin näet tuntee tuulen ja meren voiman, miten ne vain odottavat tilaisuutta heitelläkseen meitä kuin lastua laineilla, jos hetkeksikin herpaannun.

Tiedän, että purjevene ei kaadu, ei ainakaan Saaristomerellä, ei näillä tuulilla ja aalloilla. Jos purjeet ja meri lähestyvät toisiaan liikaa, tuulen voima murtuu ja vene kaiketi kääntyy pystyyn. Vähän niin kuin elämässäkin usein käy: lopulta tasapaino palautuu. Kun tarpeeksi pitkään kulkee väärään suuntaan, jossain kohtaa tulee korjausliike. Tapahtuu jotain, joka muuttaa suunnan, maailmankaikkeus antaa pienen tönäisyn, ja kurssi korjaantuu.

Niin tai näin, vene on nyt kallellaan, istun sillä kyljellä, jolta on pidempi matka aaltoihin, ja katselen koko ajan kauemmas katoavia tuulimyllyjä. Ne sijaitsevat eräässä kivassa satamassa, ja seuraan niitä katseellani, koska ne ovat maamerkki: ne erottuvat tästä veden, luotojen ja kallioisten saarten maailmasta, jossa kaikki näyttää kaukaa samalta.

Niitä tuulimyllyjä katsellessani tunnen itseni vapaaksi ja maailman suureksi ja ymmärrän, miten raskas mennyt vuosi onkaan ollut, miten paljon pandemia ja elämän kutistuminen kotiin ja ulkoilmaan onkaan ahdistanut, ja ahdistaa edelleen. Ja miten sitä niin helposti turtuu elämään niin.

Ajatus paluusta siihen tuntuu samalta kuin sunnuntai-illan pieni kuolema. Haluaisin, että nämä huolettomat kesäpäivät, jännittävät hetket merellä ja tyynet illat suojaisissa satamissa jatkuisivat, vaikka veneessä eläminen ja paikan jatkuva vaihtaminen onkin tavallaan vähän epämukavaa – tai ehkä juuri siksi. Liika mukavuus kun taitaa tappaa sekä ruumiin, mielen että sielun.

Ensin ajattelen, että voisimme muuttaa koko kesäksi veneeseen, jatkaa tätä seikkailua, tehdä töitä, missä sitten olemmekin, alkaa diginomadeiksi, koska miksi ei. Mutta jokainen reissu loppuu joskus ja talvi tulee, joten se ei ole kovin kestävä ratkaisu.

Avain on tavallaan yksinkertaisempi, tavallaan ei. Se on tehdä arjesta kivempaa – mutta se niin usein unohtuu, sitä urautuu, alkaa elää helposti, mukavasti. Ja sitten ihmettelee, mistä se outo ahdistus kumpuaa.

Siksi on tehtävä jotain erilailla. Kun palaan kotiin, aion:

  • Keksiä kivoja rutiineja, jotka rytmittävät viikkoa. Ensimmäinen on Perjantain parhaiden Noora Koolta ryöstämäni perjantaipuska ja -pulla. Eli tuoreita kukkia ja pullaa (tai jotain muuta herkkua) joka perjantai. Toinen kiva juttu, jonka lanseerasimme alkukesästä, on lauantain herkkuaamiainen. Teemme siis silloin tavallista paremman aamiaisen ja aloitamme aamun hitaasti. Suosittelen. Kolmas rutiini, josta tykkään, on uutispodcastin kuuntelu perjantaina. Kuuntelen Uutisraporttia ja Jaa, ei, tyhjiä, poissa -podeja. Niistä saa kootusti tietää viikon tärkeimmät uutiset analysoituina, eikä tarvitse jatkuvasti lukea niitä netistä. Samalla tulee kiva tunne, että on selvillä tärkeistä asioista, vaikkei katsokaan vanhempiensa tapaan puoli yhdeksän uutisia.
  • Aloittaa luovan harrastuksen. Jos korona suo (ja uskon, että se suo), tahtoisin mennä vaikkapa keramiikkakurssille. Tykkään tehdä asioita käsilläni, vaikkakin unohdan sen välillä vuosiksi. Ehkä nyt olisi kuitenkin aika aloittaa taas.
  • Hankkia liikuntaharrastuksen, joka vie ainakin kerran viikossa kodin ulkopuolelle (enkä siis tarkoita nyt lähilenkkimaastoja). Olen liikaa lähiympäristössä ja lisäksi harrastus kerran viikossa tekee varmasti hyvää. Tai siis kaksi kertaa viikossa, sillä se luova juttu.
  • Aloittaa aamuni inspiroivalla kirjalla tai podilla sen sijaan, että lukisin uutisia, jotka ovat usein täynnä ikäviä asioita.
  • Pukeutua kauniisti, aina. Ei niin, että yleensäkään hengaisin vanhoissa verkkareissa, mutta usein pukeudun kotona vähän tylsästi. Ja se taas vaikuttaa siihen, millaiseksi tunnen oloni ja kehen vaikka haluaisin tai en haluaisi törmätä kadulla. Eeva Kolu on sen hyvin sanoittanut: ”Hyppäisinkö puskaan vai tervehtisinkö jos olisin pukeutunut tähän silloin kun törmään eksääni?”
  • Käydä vapaa-aikana kivoissa paikoissa niin kauan kuin sää suo. Listallani ovat ainakin Isosaari, Porvoo, Tampere, Bengtskär.
  • Ja seikkailla vähän. Nukuimme juhannuksena yhden yön riippumatoissa, ja se oli ihan yllättävän kivaa (Olin henkisesti varautunut siihen, etten nuku koko yönä, pelottaa, on kylmä, hyttyset häiriköivät ja koira karkaa. Mitään tästä ei tapahtunut, vaan nukuin melko makoisasti, koira herätti vain kolmesti, kun varomaton kauris erehtyi liian lähelle leiriä ja se piti haukkua pakosalle, oli lämmin, eikä edes juuri jännittänyt.).
  • Viettää hyvin vähän aikaa somessa. Kääntelin asiaa sitten miten päin vain, tulen aina samaan tulokseen: se paikka ei oikein sovi minulle, eikä tee kovin hyvää. Toki joskus on kiva päivittää jotain, tallentaa kivoja juttuja, mutta se siitä, sanoisin.
  • Jos korona suo, tahtoisin elämääni lisää kulttuuria. Tekisi varmasti aika hyvää käydä edes kerran kuussa näyttelyssä, museossa, teatterissa, baletissa tai muussa sellaisessa. Ja tietenkin leffassa!
  • Kokeilla jotain uutta ravintolaa kerran kuussa. Opetella kokkaamaan uusia ruokia. Ja kutsua taas ystäviä useammin syömään, siis jos…tiedätte kyllä mikä.
  • Juhlistaa kaikkia onnistumisia ja merkkipäiviä, ihan vain, koska elämässä nyt ei koskaan voi olla liikaa juhlia.
  • Muistaa sen, mikä on välillä päässyt unohtumaan: Elämässä on kauneutta ja taikaa – ja niitä on enemmän, kun niihin uskoo ja ne muistaa.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa


Continue Reading

Hanko ja minä

Kaikkialla näkyy olkihattuja, vaaleaa pellavaa ja liehuvia kesämekkoja. Niin meilläkin. Ihmiset ympärillä leyhyttelevät viuhkoja, helle on jatkunut jo kuukauden.

Juomme viiniä, koira nukkuu pöydän alla, maljakoihin on aseteltu pinkkejä ja oransseja neilikoita, pöytiä peittävät valkoiset liinat. On lounasaika Hangon Casinolla, eikä kiire asu täällä.

Olen usein ajatellut, että Hangossa on aivan erityinen tunnelma. Huoleton joutilaisuus, jossa maistuu kesä ja loma, merituuli, mansikat ja hiekka sandaaleissa.

On kuin eläisi jossain kauniimmassa maailmassa, viime vuosisadan alun maalauksessa, jossa syödään aamiaiseksi voisarvia ja juodaan iltapäivällä mimosoja tai roseeta, eikä huolehdita pandemioista, ilmastonmuutoksesta tai muista maailman suruista.

Se vaikuttaa minuunkin. Vaikka tiedän, ettei mitään pääse lopulta pakoon muuttamalla pitsihuvilaan meren rannalle, eikä elämä missään varmaan ole aina pelkkään valoa ja naurua, niin se muuttaminen vähän houkuttaisi silti.

Haluaisin muuttaa Hankoon, sillä tällaisissa paikoissa, tällaisina lempeinä kesäpäivinä, me tapaamme ihanneminäni kanssa. Sen saman, johon tutustuin muutama vuosi sitten, kun tein Tara Mohrin Playing Big -kirjasta harjoituksen, jossa piti kuvitella, millainen on tulevaisuudessa.

Voin kertoa, että tulevaisuuden minäni on rauhallisempi, lämpimämpi, itsevarmempi ja huolettomampi kuin nykyminä. Se osaa välillä olla ihan jouten, tuijotella horisonttiin ja katsella satamaan lipuvia veneitä. Se pieni kireys, jota usein kannan mukanani, se on kadonnut. Tuo minäni tietää, miten elää kauniimmin ja se pukeutuukin isoihin hattuihin ja hulmuaviin mekkoihin, ei mihinkään tylsään eikä synkkään eikä ihan kivaan.

Sen tyypin haluaisin viedä kesän jälkeen mukanani kotiin.

(Tai sitten täytynee alkaa lotota pitsihuvilaa varten.)

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Ja niin kaikki on kevyempää

Tämä mennyt puoli vuotta on ollut aika raskas, ja silti siinä on ollut myös paljon onnea. Loppuvuonna oli leikkaus, jota jännitin kamalasti, ja sitten tuli Nanan poismeno.

Koko ajan on kuitenkin ollut mukana tämä tyyppi, ja siksi kaikki on ollut vähän kevyempää. Yksin olisi ollut ihan kamalaa, yhdessä paljon helpompaa.

Uskon, että usein täällä saa sen verran kuin jaksaa sillä hetkellä kantaa. Ja siihen kantamiseen saa apua muilta, jos sitä tarvitsee, niin että pärjää niinä raskaimpina hetkinäkin.

Jos tämä kaikki olisi tapahtunut pari vuotta sitten, se olisi ollut huomattavasti rankempaa. Ehkä siksi se tapahtui nyt, kun sain tukeutua toiseen.

On elämässäni toki aiemminkin tullut vastaan suruja, huolia ja pettymyksiä. Sinkkuvuosina ajattelin, että raskainta on juuri se, kun kaikesta pitää selvitä yksin, ilman elämänkumppania. Ne huolet olivat kuitenkin verrattain pieniä, vaikka silloin tuntuivatkin välillä valtavilta.

Suurin tähän astisista suruista eli Nanan menettäminen tuli kuitenkin vasta sitten, kun en ollut enää yksin. Samoin leikkaus, jonka tähden en viikkoon pystynyt yksin huolehtimaan koirista, se tuli vasta, kun ei tarvinnutkaan huolehtia niistä yksin. Tästä olen kiitollinen.

Vaikka maailmassa ei välillä tunnu olevaan mitään järkeä, luotan silti hassusti siihen, että siinä kuitenkin on. Että asiat tapahtuvat ajallaan, että niistä selviää, että ne järjestyvät kyllä, kun on niiden aika.

Se on melko lohduttava ajatus.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading