Kukkia, kirja, kotia ja kuulumisia

Jos koti (tai elämä) tuntuu valjulta, yksi asia toimii aina: värikkäät kukat. Olen alkanut laittaa niitä makkariinkin, kun pinkki sopii niin kivasti tuon tummanvihreän seinän kaveriksi – ja koska ilman jotain väriläiskää se näyttää hieman kolkolta. Pienet asiat tekevät usein ison eron, sanon vaan.

Makkarin sisustus on muutenkin hieman edennyt. Meillä on nyt pellavainen päiväpeitto ja sain makrameen seinälle. Lisäsin myös tuon kukkatyynyn. Ilman sitä sänky on ehkä vähän tyylikkäämpi, mutta jotenkin hitusen valju. Joten näin meillä. Enää puuttuu sängynrunko ja -pääty, mutta pikkuhiljaa.

Viihdyn metsässä, joten on aika luonnollista tykätä sieltä peräisin olevista asioista. Sain testiin tämän Moi Forestin Metsäpöly-voiteen. Ihollahan on mikrobiomi eli valikoima erilaisia bakteereja sun muita pieneliöitä, jotka suojaavat sitä ulkomaailman ärsykkeitä ja pahisbakteereja vastaan sekä auttavat sitä toimimaan mahdollisimman hyvin.

Aina tuolla mikrobien puolustusmuurilla ei kuitenkaan mene kovin hyvin, ja silloin voi seurata iho-ongelmia. Metsäpöly sisältää mikrobiuutetta, joka vahvistaa tutkitusti mikrobiomia. Sitä voi käyttää kaikille kuiville ihoalueille päivittäin.

Nanaa on tietenkin edelleen kauhea ikävä. Tuntuu absurdilta, ettei sitä enää ole. Yksi asia, jota olen vähän tähän liittyen viime aikoina miettinyt (taas) on se, että täällä oikeasti kannattaa elää omalla laillaan, viis muiden mielipiteistä.

Ehkä konkreettisesti tämä näkyy nyt tulevan kotimme sisustuksessa. Olin ajatellut, että siitä tulee sellainen täydellinen klassinen aikuiskoti, mutta olen kääntämässä kelkkani aika täysin.

Olimme eilen keittiösuunnittelussa ja suunnitelmani valkoisesta keittiöstä marmorin ja messingin kera lensi ainakin tältä erää roskakoriin (mieleni saattaa vielä muuttua, joten suokaa se, jos niin kävisi). Nyt visioissa on jotain paljon rouheampaa, vähän teollisuushenkistä, eikä lainkaan klassista. Kuvia tulee sitten joskus, kun on jotain näytettävää.

Olen muuten katsellut ehkä vähän liikaa Remppa vai muutto Vancouver -sarjaa. Jillian Harrisin suunnittelemat kodit ovat ihan liian ihania – ja klassisia ja isoja (kanadalaiset: emme selviä mitenkään, kun meillä on vain 200 neliötä ja ainoastaan kaksi kylppäriä ja makuuhuoneen yhteydessä ei ole edes suihkua….terkut vaan täältä 55-neliön kaksiosta Suomesta) ja usein vanhoja, toisin kuin meidän tuleva moderni puutalomme, jossa on muistaakseni 92 neliötä. Rakennuslupaa ei ole vieläkään, joten sitä odotellessa.

Lopuksi vielä kirjakuulumisia. Olen halunnut nyt lukea vain koukuttavia opuksia, jotka vievät ihan muihin maailmoihin. Lucinda Rileyn Vaarallinen kirje on juuri sellainen. Se on taattua Rileya eli historiaa, rakkautta ja mysteerejä, mutta oikeastaan tämä on kyllä dekkari. Ja juoni on melkoisen korkealentoinen, mutta hyvin viihdyttävä. Kirja on arvostelukappale, kiitos.

Kirjahaaste on jonkin verran edennyt (muistatteko vielä, että ajattelin lukea aika paljon tänä vuonna?).

Erityisesti tykkäsin kahdesta arvostelukappaleesta, nimittäin Ildefonso Falconesin Sielujen maalarista ja Victoria Hislopin Ne, joita emme unohda -kirjasta. Toinen kertoo Barcelonan historiasta 1900-luvun alussa, toinen Kreikan lähihistoriasta toisesta maailmansodasta alkaen. Kumpikin oli huippuhyvä!

Lisäksi olen tänä vuonna lukenut:

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani – murhia, bileitä ja komeita miehiä Pietarissa

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge – tiukka rouva elelee mukavan miehen kanssa

Maja Lunde: Mehiläisten historia – mitä tapahtuu, kun mehiläiset katoavat?

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän – rakkautta, muotia ja draamaa Pariisissa

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina – lapsi katoaa Napolissa

Elena Ferrante: Aikuisten valheellinen elämä – tyttö aikuistuu Napolissa

Michelle Obama: Minun tarinani – ei ehkä tarvitse selityksiä?

Patrick Rotfuss: Name of the wind – teinipoika seikkailee demonien ja taikuuden keskellä

Cathy Kelly: Perhesiteitä – hyvän mielen kirja tv-kokin elämän iloista ja suruista

Camilla Läckberg: Kultahäkki – naisen kosto on kamala

Camilla Läckberg: Hopeasiivet – naisen kosto on edelleen kamala

Voi olla, että tuo 52 kirjaa vuodessa ei nyt ihan täyty, mutta ei sen väliä. Pääasia, että on viihdyttävää luettavaa, ja sitä on kyllä ollut. Kivaa vappuviikkoa!

Vai olisiko sittenkin parempi näin?
Continue Reading

Ihan tavallisista päivistä

Päivä, jona Nana joutui sairaalaan, oli ihan tavallinen päivä. Olin aika kiireinen, ehkä vähän stressaantunut töistä. Huomasin vasta illalla, että jokin on pielessä.

Olen kirjoittanut näiden vuosien aikana monesti, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa. Myös sellaisena ihan tavallisena päivänä.

Juuri siksi kannattaa elää mahdollisimman paljon just nyt, ei sitten joskus, ei sitten, kun on enemmän aikaa, enemmän rahaa, enemmän jotain.

Se mystinen huominen, jossa kaikki on paremmin ja jossa ehtii tehdä niitä asioita, joita oikeasti haluaa tehdä, ei nimittäin välttämättä koskaan koita.

En tarkoita olla pessimistinen tai maalailla ikäviä tulevaisuudenkuvia, mutta juuri näin se on.

Eilenkin oli ihan tavallinen päivä. Istuimme isäni kanssa vanhan mökkimme pihamaalla, joimme teetä ja söimme isän mukanaan tuomaa kaupan marjapiirakkaa. Hän sanoi viisaasti: ”En mieti tulevaisuutta.”

Ja miksi sitä niin miettimäänkään, kun oli aurinkoa, huhtikuinen lämpöaalto, piirakkaa ja lämmintä juomaa. Tuollaisina hetkinä kaikki kun on hyvin, juuri siinä, juuri silloin.

Olen jälleen aika kiireiden töiden puolesta. Se on hyvä juttu, ja työ antaa paljon, mutta se ei ole kaikki.

Siksi pyrin pitämään työmääräni aina sellaisena, että voin sulkea koneen viimeistään viideltä ja suunnata jonnekin elämään. Niin, että olisi niitä tarinoita kerrottavana sitten bebe-leivoksilla herkuttelevalla mummona – tai tietäisi eläneensä, vaikka aika loppuisi aiemmin.

Koskaan, kun ei voi tietää. Sanotaan, että kuolemanpelko on elämättömän elämän pelkoa. Ja siihen voi jokainen vaikuttaa, elää mahdollisimman paljon ja aidosti, omannäköisesti.

Nanan aika loppui aiemmin, kun mihin olin valmistautunut. Lohduttavaa kuitenkin on se, että meillä oli monia yhteisiä seikkailuja ja vaikka oma mieleni saattoi vaellella ja märehtiä turhia, Nana eli täysillä ja aina tässä.

Se on hyvä tavoite.

Kuva on viimekesäiseltä purjehdusseikkailultamme. Se oli niitä juttuja, jotka muistaa varmasti aina.

Continue Reading

Kuolemasta, koirista ja elämästä

Nana 20.11.2011-1.4.2021

Se taisi olla Glennon Doyle (pahoittelut Glennon, jos se oli joku muu), joka kirjoitti jotenkin näin: 

Elämässä on asioita, joiden vuoksi olen valinnut kärsiä. Lemmikin kuolema on yksi niistä.

Jokainen, joka ottaa lemmikin, joutuu hyväksymään, että tulee aikanaan kohtaamaan sen kuoleman ja kärsimään. Se on hinta, jonka lemmikeistä joutuu maksamaan. Mutta me ihmiset otamme silti lemmikkejä, sillä niiden mukana tulee niin paljon rakkautta, niin paljon elämää. Ilman pimeyttä ei ole valoakaan. 

Koirani Nana kuoli, ja olen vieläkin shokissa siitä. Välillä olen melko normaali, välillä suru ja syyllisyys hyökyvät ylitseni. Nana kuoli hyvin yllättäen, en osannut varautua siihen, sillä en ymmärtänyt, että se oli sairas. Siitä tämä kalvava syyllisyys.

En ymmärtänyt, sillä Nana oli aina valon lapsi. Sanoin siitä usein, että se on varmaan aika tyytyväinen koira. Se näytti onnelliselta, joten en osannut olla huolissani. 

Luulen, että ihan loppuaikoihin asti se elikin hyvää elämää, se osasi nauttia jokaisesta päivästään, eikä se murehtinut ja märehtinyt kaikkea, kuten me ihmiset. Siinä koirat ovat onnekkaita. Ne osaavat elää.

Kuten ystäväni sanoi uutisen kuultuaan: Meillä jokaisella on täällä rajattu aika ja se kannattaa käyttää oikein ja hyvin.

Eläessä olisi tavallaan hyvä ajatella vähän enemmän kuolemaa. Niin osaisi ehkä arvostaa enemmän elämää ja sitä kaikkea, mitä on. Näkisi hyvän ja ymmärtäisi, miten pieniä monet murheet oikeasti ovat. Heräisi siihen, mikä oikeasti on tärkeää.

Nana haukkui paljon, kovaa ja kimeästi. Se pelkäsi monia ääniä ja piti hereillä öisin. Sen turkki takkuuntui helposti ja sen hengitys vähän haisi.

Nana oli aina lähelläni, siellä missä minäkin. Se oli hellä, pörröinen ja uskollinen ja sitä sai halia. Sitä pystyi pitämään vapaana melkein missä vain, koska se ei olisi koskaan karannut, ja se totteli kuin unelma. Se oli ystäväni, enkä ollut siksi koskaan yksin.

Rakastin sitä hyvin paljon ja rakastan edelleen. Siinä on toinen asia, minkä Nana opetti. Meillä jokaisella on omat hyvät ja huonot puolemme. Täällä ei tarvitse olla täydellinen ollakseen arvokas ja rakastettu.

Tämä nykymaailman meno on välillä niin hirveän kylmää ja pinnallista. Ei ole mikään ihme, että niin moni tuntee riittämättömyyttä, pelkää, ettei kelpaa. Mutta oikeasti siihen kelpaamisen ei tarvita mitään. Ei muuta kuin se, että on.

Vain on.

Vaikka nyt suru ja ikävä on pohjaton, olen hyvin kiitollinen, että sain Nanan elämääni yhdeksäksi vuodeksi. Se oli täyttä rakkautta ja sitä se myös opetti ja jätti jälkeensä. Lopulta vain se merkitsee: että löytää rakkautta ja rakastaa. 

Ymmärrän Glennon Doylea. Jos haluaa välttyä kaikelta kärsimykseltä, ei voi koskaan kokea täyttä rakkautta. Valitsisin näin uudestaan.

Continue Reading

Ristiriidoista, määrittelyistä ja täydellisyyden tavoittelusta

Se, kun toisaalta haluaa oman talon ja puutarhan – ja toisaalta tahtoisi asua kesän veneessä tai kokeilla matkailuautoelämää.

Se, kun nauttii freelancerin vapaudesta ja kaipaa silti joskus paikkaa, minne mennä aamuisin.

Se, kun tavallaan haluaisi syödä vegaanisesti, mutta samaan aikaan himoitsee raakaa kalaa ja kananmunia, eikä halua olla vaivaksi muille.

Se, kun tahtoisi asua luonnon rauhassa, mutta välillä haaveilee kakluunillisesta töölöläisasunnosta.

Se, kun ehkä toivoisi lasta ja sitten samalla miettii, että nykyinen elämä on ihanan mukavaa ja helppoa.

Se, kun tahtoo seikkailuja – mutta niille lähteminen tuntuu vähän rasittavalta.

Se, kun matkustaisi mielellään junalla, mutta on kiireinen, ja valitsee siksi kuitenkin lentokoneen.

Se, kun on yhtenä päivänä onnellinen ja seuraavana turhautunut.

Se, kun haluaisi pukeutua vastuullisiin vaatteisiin, mutta löytää kauneimmat asut usein ihan tavallisista putiikeista.

Se, kun ei oikeastaan usko rahan tuovan onnea, mutta tavoittelee sitä vähän silti.

Se, kun tahtoisi olla huoleton joogamuija ja samalla miettii, miten sijoittaisi rahansa.

Se, kun haluaisi säästää kakun ja syödä sen.

Toivoisin välillä, että olisin selkeämpi ihminen. Sellainen, joka ei ole kuin monta ihmistä yksissä nahoissa. Sellainen, jolla on selkeät, vakaat päämäärät, ja jonka mieli ei vaihtele päivästä, kuun ajasta tai ties mistä tähtien asennosta johtuen. Sellainen, joka alkaa vegaaniksi, jos niin päättää, ja pysyy sitten tuossa päätöksessään. Sellainen, joka olisi tiennyt jo lukiossa, mitä tahtoo aikuisena tehdä ja olisi sitten seurannut tuota tietoaan.

Vaan en ole sellainen. Ehkä se on yksi niistä asioista, joiden kanssa joudun tässä elämässä tekemään rauhan. Olen ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä ja muottiinmahtumaton, ja tulen luultavasti aina olemaan.

Kritisoin tuossa jokin aika sitten Jonathan Safran Foeria ja hänen uutta We are the Weather -kirjaansa, jota en ole edelleenkään saanut luettua loppuun. Hermostuin tyyppiin, koska olen lukenut myös hänen edellisen kirjansa nimeltään Eating Animals. Ensimmäisessä kirjassa Safran Foer luopuu eläinten syömisestä. Ja sitten joitakin vuosia myöhemmin hän kirjoittaa uuden kirjan (sen Weatherin), jossa tuskailee sitä, miten vaikea hänen on olla syömättä lihaa.

Tekopyhä tyyppi? Vai ärsyttääkö hän minua niin paljon ehkä sittenkin siksi, että olemme aika samanlaisia? Aikeemme ovat puhtaat ja hyvät, mutta toteutus vähän ontuu. Elämä ja ristiriidat tulevat väliin.

Mediassa ja somessa saavat usein näkyvyyttä ihmiset, jotka ovat ihan täysillä yhden asian puolesta. On kiinnostavaa, jos joku vaikka omistautuu ilmastonmuutoksen torjumiseen ja alkaa syödä itse kasvattamiaan juureksia, kulkee pyörällä kesät talvet ja ottaa pelkkiä kylmiä suihkuja, jottei tuhlaisi energiaa.

Ihailen näitä ihmisiä, mutten oikein samaistu. Olen yhtenä päivänä innoissani ilmastonmuutoksen torjumisesta ja seuraavana uppoudun suunnittelemaan kotimme sisustusta ja napostelen siinä samalla sushia. Minun on vaikea antaa yhdelle asialle kaikkeni, ja se välillä ärsyttää ja hävettääkin.

Toisaalta ajattelen, että tämä tietynlainen ailahtelevuuteni on myös rikkaus. Olen kiinnostunut monista asioista ja se on myös näkynyt elämässäni: oikeastaan tuntuu, että olen elänyt jo monta erilaista elämää.

Lisäksi tahdon taistella sitä ajatusta vastaan, että asiat on tehtävä joko täydellisesti tai ei ollenkaan. Se on kamalan raskas ajattelutapa, koska harva meistä jaksaa tehdä asioista aina hyvin. Lisäksi se lannistaa. Jos esimerkiksi vastuullinen elämäntapa tarkoittaa, ettei saa koskaan lipsua siitä, niin kuinka moni todella haluaa ryhtyä moiseen?

Uskon 80/20 -ajatteluun aika monessa. Jos syö useimmiten terveellisesti, välillä voi herkutella. Ei ole niin väliä, jos syö lomalla juustoa vaikka joka päivä, jos arkena välttelee sitä. On parempi lentää kerran vuodessa kuin joka kuukausi.

Ehkä koko ajatus siitä, että on ristiriitainen tai ei tee tarpeeksi johtuu osin siitä, että on määritellyt itsensä tai tavoitteensa liian tiukasti. Ihminen nyt on usein aika monimuotoinen, sotkuinen, epämääräinen ja keskeneräinen olento.

Ehkä on ihan ok olla joogaava yksityisyrittäjä, jolla on sijoituksia, joka elää kuukauden pari kesästä nomadielämää ja loput vuodesta pysyy omistusasunnossaan, ihminen, joka syö paljon kasvisruokaa mutta vähän muutakin, tyyppi joka kaipaa sekä vapautta että turvaa, seikkailuja ja kotia.

Ehkä ei vain pidä yrittää tunkea itseään mihinkään muottiin, vaan olla juuri niin ristiriitainen kuin on, unohtaa täydellisyyden tavoittelu ja tehdä parhaansa, mitä sitten tekeekin. Jos jokainen tekisi sen, maailma olisi jo aika erilainen paikka.

Kuva Zoltan Tasi / Unsplash

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Levottomuudesta eli ajatuksia iästä ja kriiseistä

Se tunne, kun kaikki on hyvin, mutta kaipaisi jotain, jonka eteen ponnistella, jotain josta innostua täysillä. Kun on jo saavuttanut elämässään aika paljon, eikä oikein tiedä, mihin suuntaisi seuraavaksi. Ehkä joskus sitä ajattelee, että tässäkö tämä nyt on?

Haastattelin muutama vuosi sitten Terveystalon johtavaa psykologia Tuija Turusta Lily Talksin jaksoon, jossa puhuimme nuorten naisten uupumuksesta. Turunen sanoi, että elämässä tulee tietyin väliajoin herkkyyskausia, portteja, jolloin saattaa miettiä elämäänsä tavallista enemmän ja pohtia, onko suunta oikea. Ne kuuluisat seitsemän vuoden kriisit (tosin Turunen ei tykännyt kutsua niitä kriiseiksi vaan oman itsen löytämiseksi uudelleen).

Tämä ikä lienee yksi niistä porteista. Kun on tavallaan vielä nuori, mutta ei sitten kuitenkaan. Kun on toteuttanut monia unelmiaan, eikä tiedä, mistä unelmoisi seuraavaksi. Kun vanhat intohimon kohteet eivät enää ihan sytytä. Kun elämä on monella tavalla aika pitkälti valmis: on asuntolainat, hyvät työpaikat, parisuhde. Omasta listastani puuttuvat lapset, ja se on ristiriitainen ajatus. Toisaalta se elämänvaihe voi olla vielä edessä, mikä ehkä lykkää elämän valmistumista (ja siitä seuraavaa kriisiä). Toisaalta se, ettei minulla ole lapsia varmaan pahentaa tätä nykyistä olotilaani.

Antakaas kun selitän. Kun olin sinkku ja deittailin, kävin vuodesta toiseen Flow-festareilla tai tilitin miessotkujani ystävilleni, tunsin oloni välillä melko typeräksi. Koin, että elin jollain kieroutuneella tavalla samaa elämänvaihetta kuin parikymppisenä – tai samaa elämänvaihetta kuin parikymppiset elävät. Kuin nuoruus jatkuisi vain yhä edelleen. Sama tunne tulee, kun menee jouluksi vanhempien luo. On edelleen se lapsi – vaikkei olekaan.

Ja sitten katsoo peiliin ja näkee hienoja uurteita silmien ympärillä ja entistä kapeammat kasvot ja sitä tajuaa, ettei ole enää ihan niin nuori kuitenkaan. Ja ettei ole kovinkaan kiinnostunut näyttäytymään Flow’ssa tai hipsteribaareissa tai kissanristiäisissä tai Instagramissa. Että sitä mieluummin kasvattaisi omaa puutarhaa ja syventyisi johonkin merkitykselliseen (kun vain keksisi, että mihin).

Ehkä tuo tarve tehdä jotain merkityksellistä on myös osin tämän aikamme tuote. Kun voi olla ihan mitä tahansa, sitä helposti ajattelee, että tämä elämä pitäisi käyttää jotenkin hyvin. Tehdä maailmasta parempi. Tuottaa olemassaolollaan merkitystä muille.

Tämä ajatus mielessäni olen harkinnut liittymistä öljyntorjuntajoukkoihin (ihan kiva ja ylevä ajatus, mutta koska joukkoja tarvitaan lähinnä öljyonnettomuuden sattuessa, en tiedä, riittäisikö se tuomaan merkitystä elämääni), alkaa vierailla koirani kanssa muistisairaiden vanhusten luona (kävimme Kaverikoira-kurssinkin, mutta kävi ilmi, että koira pelkää vanhainkotien liukkaita lattioita ja tärisee jossain nurkassa kauhuissaan) tai hankkia vapaaehtoistyön jostain eläinsuojelujärjestöstä (en pysty, koska olen siihen liian herkkä ja surisin vain jatkuvasti eläinraukkojen kohtaloita, ei kovin hyödyllistä kenellekään).

En siis ole päässyt kauhean pitkälle tämän vapaaehtoistyön kanssa. Muistanette, että kävin kesällä Yalen yliopiston Science of wellbeing -kurssin? Siinä professori Laurie Santos neuvoo, miten voisi olla omassa elämässään onnellinen. Yksi asia, jolla omaa onnellisuutta on lisätä, on tehdä muut onnelliseksi, auttaa muita.

Juuri tähän perustuu intoni alkaa tehdä jotain vapaaehtoistyötä. Muiden auttamisesta kun nyt vain tulee hyvä mieli. Se ei kuitenkaan välttämättä ihan riitä. Olin aikoinaan lentoemäntä. Se työ on pelkkää muiden auttamista – enkä ollut onnellinen.

Syy? En käyttänyt työssä lahjojani, joten en ollut tyytyväinen. Filosofi Frank Martela kirjoittaa Valonöörit-kirjassaan, että merkityksellisyys syntyy neljästä psykologisesta perustarpeesta. Ne ovat:

Läheisyys, joka tarkoittaa kokemusta yhteenkuuluvuudesta ja yhteyden kokemisesta muihin ihmisiin.

Hyväntekeminen eli se, että tuntee tuottavansa maailmaan jotain arvokasta.

Kyvykkyys eli tunne siitä, että osaa hommansa. Martelan sanoin: Nautimme sellaisesta tekemisestä, jossa koemme olevamme taitavia.

Vapaaehtoisuus, joka tarkoittaa, että kokee asian omakseen ja on vapaa toteuttamaan itseään ja tekemään asioita, joista on kiinnostunut.

Tämän takia lentoemännän työ ei ollut minua varten. Lentokoneessa ei ollut yhteisöä, koska miehistö vaihtui joka lennolla. Autoin työssäni matkustajia, mutta en saanut käyttää työssä lahjojani ja tehdä asioita, joista olin kiinnostunut.

Mistä päästään nykyiseen työhöni. Se ei ehkä ole maailman pelastamista, mutta ajattelen kuitenkin, että siitä on usein hyötyä muille. Kirjoitan terveydestä ja vastuullisuusaiheista, kerron kiehtovien ihmisten tarinoita ja autan naisia monenlaisissa pulmissa kuten siinä, mikä kasvovoide pelastaa ihon pakkasella tai miten suhtautua ikääntymiseen.

Teen esimerkiksi parhaillaan juttusarjaa, jossa kiinnostavat naiset kertovat, miten he ovat löytäneet itsensä ja oman voimansa. Aivan mahtava sarja! Olen jokaisen haastattelun jälkeen innoissani siitä, miten hyviä ajatuksia näillä naisilla on ja siitä, että saan jakaa ne muille.

Tämän koen merkitykselliseksi. Saan käyttää lahjojani, kirjoitan asioista, joista olen kiinnostunut, ja tunnen tekeväni hyvää maailmalle (ne vapaaehtoisuuden, hyväntekemisen ja kyvykkyyden tarpeet).

Jos kaipaan elämääni lisää merkitystä, voin siis esimerkiksi keskittyä kirjoittamaan enemmän aiheista, jotka koen tärkeiksi sekä kiinnostaviksi ja joista kirjoittaminen auttaa muita. Se voi olla kannaltani järkevämpää kuin liittyä öljyntorjuntajoukkoihin. Jokaisen nimittäin kannattaisi käyttää täällä niitä lahjoja, joita juuri hänelle on suotu.

Ehkä elämän merkityksellisyyttä voi siis lähteä etsimään menemällä vähän itseensä ja pohtimalla noita Martelan esittämiä psykologisia perustarpeita. Mihin tuntee kuuluvansa? Missä on hyvä? Ketkä ovat tärkeät ihmiset? Miten voi tehdä hyvää tässä maailmassa? Mistä on kiinnostunut?

Siinä voi auttaa myös se, että miettii, missä ja kenen kanssa tuntee itsensä eniten itsekseen ja kokonaiseksi (läheisyyden ja kuulumisen tarve).

Niitä voivat olla sellaiset asiat, kuten nyt vaikka Suokin vierasvenesatama heinäkuun lopulla tai eväsretki lumiseen metsään helmikuussa tai puiden välissä etenevä hiihtolatu samaan aikaan, kun talvinen aurinko värjää taivaan vaaleanpunaiseksi. Se kun kirjoittaa. Kuuntelee hyvää musaa. Katsoo kainalossa Mad Meniä omassa kainalossa koiran pehmeä kuono. Se, kun lukee pitkästä aikaa fantasiaromaania, eikä malta lopettaa.

Sellaisina hetkinä ei tarvitse pohtia merkityksellisyyttä tai onnellisuutta vaan voi vain elää. Ja ehkä siinä onkin kaikkein suurin viisaus.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Continue Reading

Makuuhuoneen remontti

Ensin ajattelin, että on tosi hyvä idea maalata makuuhuoneen seinä tummanvihreäksi.

Sitten ajattelin, että hitsi, mitä tuli tehtyä, ja meinasin jo peittää sen beigellä.

Kun sitten saatiin sisustus paikoilleen, ajattelin, että on se sittenkin aika ihana ja saa jäädä.

Ja sitä myöten makkarin remontti alkaa olla valmis. Siitä tuli niin kiva, että voi olla, että uuden kodin makuuhuoneeseen tulee aikanaan samoja elementtejä.

Tummanvihreä seinä oli oikeastaan unelmani jo edellisessä kodissa, mutta sinne en uskaltanut sitä toteuttaa. Nyt tuli kokeiltua, ja on se tosi tunnelmallinen ja rauhoittava, varsinkin yhdistettynä valkoisiin lakanoihin ja lämpimään vaaleaan puuhun.

Meillä on ajatuksena hankkia vielä sängynrunko ja pääty, mutta olen vähän kahden vaiheilla niiden kanssa. Muutto ja tavaroiden raahaaminen portaita pitkin (täällä ei ole hissiä) on sen verran hyvässä muistissa, että mietin, josko sen sängyn hankkisi vasta sinne paritalon puolikkaaseen ja nukkuisi nyt vuoden patjoilla (itsehän olen nukkunut lattialla viimeiset kuusi vuotta, mutta Mikan mielestä ihmisellä pitää olla sänky…).

Mitä sitten teimme täällä?

Maalasimme kaikki seinät ja katon. Vihreä seinä on Tikkurilan Ficus.

Vaihdoimme lattian. Uusi lattia on Vinyylilattiakaupan Ohra.

Hankimme uuden rottinkikaapin, jonka sisään piilotin ilmanpuhdistimen. (Mika ei suostunut luopumaan siitä ja itse en suostunut katselemaan siitä. Esteetikon ja diplomi-insinöörin yhteistyön tulos: puhdistin sai jäädä, mutta se piilotettiin katseilta.)

Ja sitten tietenkin sisustin vähän…

Kalusteet ovat vanhoja kaappia lukuun ottamatta. Yöpöytänä toimiva penkki on Pentikin. Pöytävalaisin on Innoluxin Kupoli. Kattovalaisin Ikean. Pellavalakanat Familonin. Matto Sukhin. Rottinkikaappi Bloomingvillen ja ostettu Vekestä. Vaaterekki Granitin.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Instagramissa

Continue Reading

Seitsemän vuotta myöhemmin

Aina välillä pitää uudistua ja jättää vanhat jutut taakseen, avata uusia ovia. Tämä muutos ei ehkä ole kovin dramaattinen, mutta muutos silti. Tervetuloa siis tänne, uuteen blogiini.

Aloitin blogin kirjoittamisen vuoden 2013 elokuussa. Olin silloin seitsemättä vuotta parisuhteessa, asuin rivitalossa Helsingissä ja olin pari vuotta aiemmin vaihtanut alaa lentoemännästä toimittajaksi. Kaipasin tuolloin paikkaa, jonne kirjoittaa (melkoisen runollisia) ajatuksiani ja tuupata luontokuviani.

Blogini pääsi lähes välittömästi Lilyn suositeltujen blogien joukkoon ja olin siitä hirveän ylpeä. Joku tosiaan tahtoi lukea kirjoituksiani.

Tuohon aikaan en ollut edes ajatellut, että voisin joskus tienata blogillani. Jos ajatus oli käväissyt päässäni, niin toivoin, että saisin ehkä joskus mekon tai kosmetiikkapurkin näkyvyyttä vastaan.

Puolisen vuotta blogin perustamisen jälkeen silloinen parisuhteeni tuli päätökseen ja elämässäni alkoi muutosten aika. Kaikki oli parina seuraavana vuonna sairaan kaunista ja sairaan dramaattista. Tunteeni ja elämäni olivat kuin vuoristorata ja yritin jotenkin pysyä kyydissä.

Pääsin silloiseen unelmatyöhöni isoon naistenlehteen, löysin kivan vuokra-asunnon työpaikkani vierestä ja totuttelin elämään kolmisin koirieni kanssa. Ihmissuhteeni olivat nekin täyttä draamaa.

Niin kului pari vuotta. Kun ystäväni erosi ja oli kuukauden päästä ostanut asunnon, tajusin, että vuokralla asuminen ei ole järin järkevä päätös taloudellisesti. Niinpä ostin oman asunnon ja muutin ihanaan pikkukaksioon.

Seuraava iso muutos oli oman yrityksen perustaminen. Unelmatyöni oli muuttunut. Nyt halusin olla itsenäinen kirjoittaja. Oma pomoni. Siitä on nyt yli kaksi vuotta.

Tammikuussa myin sen pikkukaksioni, joka oli ensimmäinen itselleni suunnittelema koti. Eniten minun näköiseni kaikista paikoista, joissa olen tähän mennessä asunut.

Niin ja ennen sitä olin jo tavannut miehen, joka tuntui oikealta.

Ja tässä ollaan nyt. Väliaikaisessa kodissa Espoossa odottamassa uuden paritalopuolikkaan valmistumista.

Väliaikaiskoti on kerrostalokaksio, jossa on 55 neliötä. Uudessa kodissa tulee olemaan viisi huonetta ja 90 neliötä. Asuminen ja sisustaminen on ajatuksissani nyt enemmän kuin vuosiin.

Blogin perustamisesta on ehtinyt vierähtää seitsemän ja puoli vuotta. Se on pitkä aika. Sinä aikana ehtii muuttua aika paljon ja ehkä siksi tahdoin kirjoittaa tämän päivityksen. Kertoakseni, miten tähän on tultu ja mikä on mahdollisesti suunta.

Tämän matkan varrella olen runoillut rakkaudesta, rakentanut täydellistä vaatekaappia, pohtinut vastuullisuutta, hurahtanut mystiikkaan, kirjoittanut hyvinvoinnista, urasta, rahasta, mielestä ja ennen kaikkea omasta polusta.

Tänä aamuna kävin hiihtolenkillä. Sitten tulin tähän, avasin läppärini keittiönpöydän ääressä ja tuumin, että tulppaanit alkavat taas olla entiset.

Tämä väliaikaiskodin keittiö on nyt remontoitu, samoin makuuhuone. Niihin meni aika monta viikonloppua ja muutaman kerran hermot.

Olohuoneeseen pitäisi vielä vaihtaa lattia ja parveke sekä sauna tyhjentää kaikista remonttiromppeista, ja sitten alkaa olla valmista. Hetkeksi.

Koirat nukkuvat jaloissani, ja mies lähetti Whatsappissa kirjavinkin. Se kirja kertoo siitä, miten voisi ajatella uudella tavalla. Päätin lukea tänä vuonna kirjan viikossa ja opiskella jotain uutta.

Lisäksi haluan kokeilla, miten pienet muutokset vaikuttavat siihen, miltä elämä tuntuu. Palaan siihen.

Rakennuslupakuvat ovat valmiit, ja nyt odottelemme, että rakennuslupa myönnetään ja paritalo alkaa kohota. 11 kuukauden kuluttua siitä pääsemme muuttamaan.

Tässä ollaan nyt. Tervetuloa.

Seuraa blogia:

Tilaa uutiskirje sivupalkista, niin lähetän sinulle kaikki kuukauden postaukset kerralla. Ja siis kerran kuussa.

Bloglovin

Instagram

Continue Reading