Miten se oma juttu löytyy?

Minulta kysyttiin Instassa, osaanko yhtään sanoa, mikä se uusi juttu elämässäni voisi olla.

Sanotaan nyt vaikka niin, että minulla on ajatus ja montakin, mutta ne ovat vielä niin epämääräisiä, etten pysty kunnolla sanoittamaan niitä. Sen sijaan tiedän, miten ne löytyvät.

Omaa elämääni on aika pitkään vaivannut melkoinen kiire. Sellainen olotila, että kaikki on aika hyvin ja on paljon hyviä juttuja, mutta kalenteri on niin täynnä, että kaikelta hälyltä on vaikea kuulla omaa ääntään, luovuudesta nyt puhumattakaan. Ja samalla asioista on vähän hankala nauttia. Otetaan vaikka kirjoittaminen, työni: rakastan sitä – silloin, kun ehdin syventyä siihen edes jonkin verran. Jos aikaa ei ole tarpeeksi, nautinnon kanssakin on vähän niin ja näin.

Olen vakaasti ollut koko tämän blogin olemassa olon ajan sitä mieltä, että luovuus tarvitsee tilaa ympärilleen, ja samaa mieltä olen edelleen. Jos elämä ja pää on täynnä, voi olla vaikea keksiä mitään uutta.

Siihen tarvitaan aikaa. Sellaista oleilua, inspiroiviin juttuihin syventymistä, maailmalla haahuilua.

Niinpä olen päättänyt, että tänä vuonna järjestän kalenteriini vähän enemmän tyhjää aikaa. Se on ollut minulle hieman hankalaa, sillä sanon helposti kyllä aika monelle. Ajattelen, että kyllä kalenteriini vielä tämä yksi kiinnostava juttu mahtuu. Ja sitten hakkaan näppäimistöä paniikissa, enkä ehdi ajatella mitään uutta.

Puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu, kun jotain yllättävää tulee eteen. Ja elämässä tulee aina yllätyksiä. Sain tästä hyvän muistutuksen nyt tammikuussa, kun koirani joutui kesken pahimman työkiireen vuorokaudeksi teho-osastolle. Lähdimme perjantaiaamuna päivystykseen, otus otettiin sisään eläinsairaalaan ja sain sen takaisin vasta lauantaina aamupäivällä. Voitte varmaan kuvitella, mitä perjantain töistä tuli? Jep, ei niin mitään, kun olin ensin siellä sairaalassa ja sitten huolesta soikeana, että näinkö tiemme nyt eroavat.

Koira parani, mutta kalenterini ruuhkautui sen verran, että jouduin vastoin kaikkia periaatteitani tekemään töitä viikonloppuna. Enkä todellakaan kyennyt ajattelemaan yhtään mitään luovaa, yritin vain selvitä.

Väitän myös, että aikaa tarvitaan, jotta voisi ylipäätään tuottaa jotain mielekästä. Meinasin pitkään lopettaa tämän blogin, koska tuntui, että tästä on tullut vain sellaista hätäistä roiskimista. Koskaan ei ole tarpeeksi aikaa kirjoittaa kunnolla, koska muuten yksittäiseen juttuun menee liikaa tunteja ja julkaisutahti hidastuu.

Ratkaisu? Jotta homma pysyisi minulle mielekkäänä, oli vain yksi vaihtoehto. Alkaa kirjoittaa harvemmin ja ajan kanssa ja viis veisata julkaisutahdista.

Niin, siinä ensimmäinen oivallus: järjestä aikaa.

Toisekseen täytyy keksiä, mikä on oma tapa olla tässä maailmassa. Ikuisuuskysymys tämä. Mutta jos ei ole oikein varma, kuka on ja mitä haluaa, on aika vaikea suunnistaa kohti niitä itselle oikeita juttuja.

Joskus voi myös käydä niin, että kuvittelee olevansa jotain muuta kuin oikeasti on. Minä olen esimerkiksi luullut, että olen hyvin järjestelmällinen, koska olen tehokas ja pysyn aikatauluissa.

Katin kontit. Muutama vuosi sitten kävin yhden työpaikan tähden päivän kestävissä psykologisissa testeissä. Ja mitä niissä selvisi? Olen epäjärjestelmällinen!

Jaahas. Se ehkä selittää sen, miksi en erityisesti nauti asioiden järjestämisestä ja miksi työpöytäni ja kaappini ovat aina katastrofi. Tämä tieto oikeasti helpotti minua, se selvensi niin paljon. Ja kuten entinen pomoni aiheeseen totesi: minulla on tärkeämpääkin tekemistä kuin siivota pöytääni (työpöytämme olivat suunnilleen samassa tilassa).

Pidin itseäni ensimmäiset kolmekymmentäviisi vuotta elämästäni ekstroverttinä. Silti olen aina nauttinut siitä, kun saan syventyä johonkin ihan yksin pitkiksi ajoiksi (freelancerin elämä: täydellistä kun saa kirjoittaa yksin rauhassa). Bussissa katselen ulos ikkunasta ja vaivuin omaan haavemaailmaani. Jos joku puolituttu tulee vastaan, toivoin, ettei hän huomaisi, jotten joutuisi puhumaan niitä näitä. Tapaan mieluiten ystäviäni kaksin. Porukassa hiljenen, ja minun on vaikea jaksaa seurata keskustelua.

Ajattelin, että olen ekstrovertti, koska en ole ujo enkä hiljainen vaan aika eloisa ja pystyn puhumaan vieraille ihmisille vaikka mistä. Nykyään sanoisin, että oikeasti olen varmaan ambivertti. Välillä yhtä, välillä toista.

Olen tehnyt erinäisiä ihmisen vahvuuksia mittaavia testejä, kuten tämän. Ne ovat aika valaisevia (tosin mihinkään testiin ei kannata liikaa luottaa, jos itsestä tuntuu toiselta).

Jostain syystä testeissä eivät nouse ne ominaisuudet, joita itse olen pitänyt vahvuuksinani, kuten tunnollisuus, sitkeys ja tehokkuus. Sen sijaan suurin vahvuuteni on näemmä kyky tunnistaa kauneutta ja erinomaisuutta. (Joka itse asiassa kuulostaa paljon hurmaavammalta – ja jossa olinkin mielestäni aikoinaan vallan mallikas, mutta sitten kadotin sen, tuli liikaa hälyä ja muiden odotuksia, mistä lisää seuraavassa kohdassa.)

Yalen kurssilla neuvottiin kokeilemaan, miltä elämä tuntuu, kun valjastaa vahvuutensa käyttöön joka päivä. Tätä nyt juuri teen. Odotan suuria oivalluksia.

Mutta sitä ennen se pienempi oivallus: tunnista omat vahvuutesi.

Ihminen kirjoittaa usein siitä, mikä omaa mieltä painaa. Minun mieltäni on aikojen saatossa mietityttänyt aika paljon se, miten erottaa kaikista tämän maailman mahdollisuuksista ne, jotka inspiroivat minua.

Olen herkkä muiden mielipiteille ja altis vaikutukselle. Siksi olen hukannut itseni monesti (kunnes olen havainnut, että muiden neuvot ja ideat eivät toimineetkaan omassa elämässäni ja luovinut takaisin) ja se on yksi syy, miksi suhtaudun nykyisin someen hieman epäillen. Rakastin esimerkiksi ennen valokuvaamista ja kuvien käsittelyä. Sitten aloin seurata liikaa, miten muut sitä tekevät, ja kadotin suuntani ja iloni. Yritän löytää sen takaisin.

Oman inspiraation löytämisessä auttaa paljon se, kun lakkaa kuuntelemasta muita ja kyselemästä muiden mielipiteitä ja kääntyy sen sijaan itsensä puoleen. Jos etsii vastausta itsensä ulkopuolelta, tulee helposti tehneeksi valintoja, jotka ovat muiden mielestä hyviä – mutta miten silloin voi löytää ne asiat, jotka oikeasti puhuttelevat itseä?

Tähän liittyen olen miettinyt paljon sitä, minkälainen missäkin iässä tulee olla. Lähestyn tätä tässä kohtaa pienistä, ehkä pinnallisen kuuloisista asioista käsin. Minua ne kuitenkin auttavat hahmottamaan itseäni ja toiveitani, sitä, kuka pohjimmiltani oikein olen.

Vähän päälle kolmikymppisenä yritin näyttää uskottavalta ja aloin pukeutua värittömämmin ja klassisemmin. Ne kauluspaidat ja kamelitakit, joita kaikissa naistenlehdissä aina kehutaan. No, se ei oikein toiminut. Näytin varmaan ihan tyylikkäältä, mutta tunsin oloni vieraaksi. Niinpä värit ovat vähitellen palanneet, en omista enää yhtään kauluspaitaa enkä beigen sävyistä takkia. Tuntuu paremmalta.

Oli pitkä kausi, jona sisustaminen ei oikein innostanut minua. Halusin kyllä kauniin kodin, mutta vallalla olevat sisustustyylit eivät puhutelleet. Ajattelin, että ilmeisesti kukaan muu ei tahdo sisustaa, kuten minä tahtoisin. Sitten tuli vaalea bohotyyli ja yhtäkkiä joka paikasta löytyi esineitä, joita rakastan: kulunutta puuta, rottinkia, vaaleita hapsuja sen sellaista. Tuntui omalta.

Tosin olen kokenut vähän paineita myös sisustuksesta. Täytän tänä vuonna 40 ja mietin välillä, että pitäisikö tässä iässä kodin näyttää jotenkin aikuisemmalta (habitukseni suhteen olen sentään löytänyt rauhan jo aikaa sitten). Ajatukseni aikuisuudesta on sellainen desighuonekaluilla, kalliilla sohvilla ja oikealla taiteella sisustettu vähäeleinen asunto.

Vaan eihän se niin ole, ei tietenkään. En usko tähän edes itse, sillä ikä ei itsessään kerro ihmisestä juuri mitään. Ja kuka muka on päättänyt, millä tavalla nelikymppisenä pitäisi sisustaa tai mikä ylipäätään on tyylikästä? Ja miksi jonkun toisen mielipide olisi omaani parempi?

Entäs miehet sitten? Deittailin monta vuotta Flow-festareilla viihtyviä parrakkaita hipstereitä, vaikka en edes oikeastaan tykkää siitä musiikista enkä ole kauhean kiinnostunut hienoista viineistä, pienpaahtimokahveista sun muusta. Kukaan ei tuntunut minusta ihan oikealta, enkä minä heistä. Sitten tapasin sellaisen vaalean viikingin, jota kiinnostaa enemmän urheilla ja ulkoilla kuin juoda viiniä. Ja kas, tuntuu omalta.

Oivallus: luota itseesi ja omaan juttuusi, niin päädyt oikeiden asioiden äärelle.

Palataan hetkeksi vielä siihen, mitä milloinkin elämässään kuuluisi tehdä ja milloin on oikea aika. Juttuhan menee tietenkin niin, että ei ole yhtä oikeaa aikaa, eikä täällä kannata elää elämäänsä muiden odotuksista käsin.

Vaan entä sitten, kun ihmiset ympärillä tekevät uraa ja perustavat perheitä ja itse tuntee olevansa aivan jäljessä kaikesta tai ei ehkä edes oikein tiedä, mitä haluaisi?

Kokemuksen rintaäänellä sanon nyt: se oikea aika tulee, kun se tulee. Sen vain tietää ja tuntee. Ja asiat menevät eteenpäin. Mikään elämässä ei pysy paikallaan. Puolen vuoden päästä tilanne voi jo olla aivan toinen kuin tänään.

On asioita, joiden tekemistä ei kannata lykätä ihan loputtomiin. Jos haluaa lapsen, niin biologia tulee jossain vaiheessa väliin.

Mutta ne kaikki muut asiat: oikea aika tulee, kun se tulee, ja sen kyllä sitten tietää. Ei ole oikeaa järjestystä tai ajoitusta, joka pätisi kaikkien elämään.

Ja sama koskee niitä oikeita juttuja. Ne vain tunnistaa sitten, kun ne osuvat kohdalle.

Oivallus: luota, että sen vain sitten tietää.

(Cozyn kalenteri on lahja mieheltäni. Aika täydellinen tähän hetkeen, eikö?)

Continue Reading

Minimalismista (ja vähän vertailusta)

Törmään tällä hetkellä jatkuvasti samaan teemaan: Voisiko vähemmän olla enemmän.

Kun lastaan autoon kaiken sen oudon tavaran, jonka olen piilottanut vaatehuoneeseen tai varastoon.

Kun mietin, miten hitossa siitä kaikesta tavarasta pääsee eroon ja miksi oikein omistan tämän kaiken.

Kun vedän jälleen ylleni yhden niistä lempipaidoistani – enkä jotain niistä muista.

Kun mietin, mitä teemme neljällä paistinpannulla tai pitäisikö säästää lumikengät, joita käytin viimeksi kuusi vuotta sitten.

Kun yritän sulloa vaatehuoneessani majailleet kolme isoa laatikollista kosmetiikkaa väliaikaiskodin kaappeihin.

Kun selailen Pinterestistä kuvia unelmakeittiöistäni ja mietin, miten paljon rakennusbudjettiamme kannattaa kasvattaa.

Kun selailen Pinterestiä tai Instagramia ja koko sisustus alkaa näyttää nuhjuiselta ja tyylittömältä.

Vanha koti on nyt tyhjennetty ja odottaa uutta asukastaan. Eilen ajelimme kahdella täyteen ahdetulla autolla lumimyrskyn keskellä Kierrätyskeskukseen. Sinne jäi iso osa niistä tavaroista, jotka löytyivät vaatehuoneeni ja varastoni perukoilta.

Tämä muuttaminen on taas konkretisoinut sen, miten haluaisin raivata elämästäni turhaa tavaraa. Kaiken kaappeihin ja varastoihin säilömäni roinan näkeminen ahdistaa ihan fyysisesti. Tahtoisin siitä vain eroon, enkä uutta tilalle, kiitos.

Ajattelen myös, että on jollain tavalla vähän väärin hylätä tavaroita tai vaatteita pölyttymään kaappeihin, kun ne voisivat olla jollekin tärkeitä ja mieluisia. Siksikin kaapit kannattaa tyhjentää turhasta tavarasta ja viedä itselle käyttämättömät kierrätykseen, jotta ne voivat saada uuden elämän jonkun toisen luona. On epäekologista vain säilöä turhaa tavaraa sen sijaan, että laittaisi sen kiertoon.

En kuitenkaan oikeastaan ajattele, että tavaraa kannattaisi olla hyvin vähän. Sen sijaan ajattelen, että kannattaisi omistaa vain tavaraa, josta oikeasti tykkää. Kaikki muu on turhaa.

Olen myös miettinyt, että yksi syy kaiken nykymaailman tavarakaaoksen ja haalimisen takana on varmaankin vertailu ja täydellisyyden tavoittelu. Se, kun näkee somessa, mitä jollain toisella on, ja alkaa sitten ajatella itsekin tarvitsevansa sitä, vaikka sitä ennen olikin ihan tyytyväinen. Jos koti olisi tyylikkäämpi, jos itse olisi tyylikkäämpi, jos olisi parempi läppäri, päheämpi auto, ehkä sitten kaikki olisi hyvin ja voisi pysähtyä, olla onnellinen.

Ja niin sitä alkaa haalia ja tavoitella ja suorittaa. Ja unohtaa elää, kun hukkuu tavaroiden ja suoritteiden alle.

Ehkä yksi vasta-ajatus materialismille on idea luopua kaikesta ja muuttaa vaikka asuntoautoon tai veneeseen. Itsekin siitä hetken haaveilin puolitosissani. No, vietimme uudenvuoden asuntoautossa, ja se siitä haaveesta. Kuin vene, mutta pienempi ja sijaitsee tien päällä ei vedessä. Taidan pitäytyä purkkarissa – ne pari kuukautta kesällä. Mutta tavaran määrän vähentäminen kyllä ehdottomasti kiinnostaa.

Yksi tämän vuoden teemoistani olkoonkin minimalismi. Koskee niin tavaroita kuin muutakin turhaa. Päätimme jo, että varaamme yhden arki-illan viikossa sille, että käymme tavaroita läpi ja hankkiudumme ylimääräisistä eroon. Se on samaan aikaan syvältä ja tosi puhdistavaa.

En tiedä, mitä se kertoo minusta, mutta saan rauhaa, kun koti on harmoninen ja tavaraa on vähän. Ehkä se on tapani järjestää sekavaa mieltäni ja yrittää tuoda edes vähän järjestystä tähän arvaamattomaan maailmaan. Niin tai näin, olo kevenee, kun kaapit eivät pursua.

Continue Reading

Mitä seuraavaksi?

On loman viimeinen päivä, juon vähän skumppaa ystäväni kanssa ja pohdiskelen elämää ja sitä, miltä tuntuu, kun ei ole enää se joka oli ennen, muttei ihan vielä se uusikaan. Kun on välitilassa, murroksessa. Kun identiteetti on vähän sekaisin.

Elämässä on erilaisia kausia. Silloin, kun vanha olemus on käynyt ahtaaksi, entinen elämänvaihe päästämässä otteensa, mutta uusi vielä muotoutuu – ehkä silloin viisainta on hyväksyä se epämääräisyys, jota aika ajoin tuntee. Se pieni haikeus, kun asiat, jotka joskus sykähdyttivät, eivät enää kosketa samoin.

Jos jokin ei enää tunnu, sen pitää antaa mennä. Silloin on aika katsoa kohti uutta, aika rakentaa.

Nimesinkin tämän vuoden mielessäni rakentamisen vuodeksi. Sitä se on ihan konkreettisestikin. Tämän vuoden aikana rakennamme paritalon Espooseen, uuden kodin uudelle elämälle.

Olen oikeastaan aina tiennyt, että kun asiat tapahtuvat, ne tapahtuvat yleensä nopeasti. Silti olen usein menettänyt uskoni moiseen, ajatellut, että universumi on ehkä unohtanut olemassaoloni, kun mitään ei tunnu tapahtuvan. No, puolitoista vuotta sitten olin sinkku, täysin kyllästynyt Tinderiin ja deittailuun, jota en oikein koskaan kokenut omaksi jutukseni, ja väsynyt olemaan kaveripiirissäni se, jolla ei ollut parisuhdetta (tai ainakaan suhdetta, johon olisin uskonut).

Tänään rakennan paritaloa vähän tuon ajan jälkeen tapaamani tyypin kanssa. Joten kyllä: kun asiat tapahtuvat, ne sitten tapahtuvat.

Uuden vuoden kynnyksellä olen myös miettinyt, mitä tehdä tämän blogin suhteen. Toisaalta olen kokenut täällä viime aikoihin asti pitkään vierautta, on tuntunut, että olen kasvanut täältä ulos, että en ole enää se sama ihminen, joka blogin joskus vuosia sitten aloitti.

Harkitsin ihan tosissani lopettamista. Sitten en kuitenkaan lopettanut, vaan aloin jälleen kirjoittaa sydämestä: siitä, mikä minua kiinnostaa. Välillä ei ole mitään sanottavaa, välillä tulee ajatuksia. Ja niitä yritän seurata.

Täällä, kuten oikeassakin elämässä, on nimittäin aika rakentaa jotain uutta. Etsiä sitä, mikä saa sydämen sykkimään nopeammin tänään, tammikuussa 2021.

Minulla on hento aavistus siitä, mitä se jokin ehkä on. Se hakee vielä muotoaan, mutta tiedän miten se löytyy, niin täällä, kuin ruudun ulkopuolellakin.

Intohimonsa löytää, kun kuuntelee sisintään. Ajattelee isommin. Tekee sitä, mitä todella haluaa tehdä. Sanoo kyllä sille, mikä on hell yes. Ja sitten kaikelle muulle ei. Muuten mikään ei muutu, sillä elämässä ei ole tilaa hell yes -jutuille, jos se on jo täynnä ihan ok -juttuja. Tämän asian kanssa painin kovasti, sillä ei:n sanominen vaatii usein melkoista rohkeutta ja luottamusta siihen, että parempaa on tulossa, ei tarvitse tyytyä.

Ja jos se iso kuva on hämärä, voi aloittaa pienistä asioista ja edetä kohti suuria.

Tänä vuonna aion:

Hiihtää tunturissa.

Purjehtia saaristossa.

Vaeltaa Lapissa.

Mennä ratsastuskouluun.

Katsoa ulkoilmaleffan.

Käydä usein eväsretkillä.

Kokeilla uusia reseptejä.

Joogata paljon.

Lukea hyviä kirjoja.

Käyttää vain lempivaatteita.

Viettää somessa vähemmän aikaa.

Kirjoittaa blogia ja päivittää Instagramia vain silloin kuin oikeasti tahdon. En silloin, kun pitäisi tehdä se.

Continue Reading

10 asiaa, jotka opin vuonna 2020

Eletään vuoden viimeisiä päiviä. Istun koirien keskellä samettisohvalla, juon rooibosteetä ja luen Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt -kirjaa. Kirjanmerkkinä on kortti, jossa sanotaan: Onnea uuteen kotiin. Sain sen muutettuani tänne, luulen. Tai sitten edelliseen kotiin.

Olen tullut kaksiooni pakoon väliaikaiskodin remonttia ja vähän pakkailemaan. Helmikuun alussa asunto vaihtaa omistajaa, eikä se ole enää minun kotini.

Aika:

Olen asunut täällä melkein kolme vuotta. Jos en tietäisi, sanoisin asuneeni puolitoista. Aika menee eteenpäin, ja se menee vauhdilla. Siksi sitä ei kannata hukata, vaan tehdä se, minkä tahtoo. Mieluiten mahdollisimman pian ja mahdollisimman paljon kaikesta nauttien.

Elämä:

Lähes kolme vuotta sitten kävelin pitkin merenrantoja ja tunsin oloni kauhean yksinäiseksi. Pelkäsin, etten ole menossa eteenpäin, vaan olen jumissa limbossa, jossa palaan aina lähtöpisteeseen vähän vanhempana, eikä mikään lopulta muutu. Eihän se niin ollut, eikä ole. Elämä menee aina eteenpäin, vaikkei sitä ehkä juuri sillä hetkellä huomaa. Välillä on tyveniä, välillä myrskyjä, välillä myötätuulta, välillä vastaista. Jotain kuitenkin tapahtuu koko ajan.

Ihmisyys:

Luen Kolun kirjaa jo toistamiseen. Se on kuin viisas ystävä, joka saa tuntemaan, että joku toinen on kokenut samoja tunteita, ajatellut samoja ajatuksia. Se on juuri sitä, mitä kirjat tai blogit parhaimmillaan: lohdullinen muistutus siitä, että et ole  tässä maailmassa yksin, etkä ainoa, joka on kokenut ja tuntenut sitä, mitä sitten juuri nyt koetkin tai tunnetkin.

Some:

Kun olimme kesällä kolme viikkoa purjehtimassa, sanoin: tämä reissu olisi ollut tosi rentouttava, jos en olisi ollut Instagramissa. Olen kokenut tänä vuonna entistä vahvemmin, että Instagram vie enemmän kuin antaa ja miettinyt, tarvitsenko koko kanavaa enää. En ole varma, mutta asia vaatii tuumimista. Tänä vuonna jouduin myöntämään, että Instagram aiheuttaa minulle pahaa oloa ja riittämättömyyden tunnetta monella tasolla. Tässä maailmassa on monia asioita, joista on järkevää ahdistua. Some tuskin on sellainen. Joten toivon, että ensi vuonna asia on toisin – joko niin, että toimin siellä toisin, tai niin, että pysyn poissa.

Kontrollointi:

Sillä samaisella purjehduksella söin kolme viikkoa hyvin vähän kasviksia ja melko runsaasti burgereita, pitsaa ja jätskiä. Lopputulos: farkkuni tuntuivat reissun jälkeen löysiltä.

Laihdutin 16-vuotiaasta  29-vuotiaaksi. Lopputulos: painoni jojoili kymmenen kilon sisällä ja voin henkisesti huonosti, koska ruoka, liikunta ja painoni täyttivät pääni.

29-vuotiaana päätin, etten enää koskaan laihduta, en käy vaa’alla enkä laske yhtään kaloria. Lopputulos: kun lakkasin kontrolloimasta painoani ja annoin ohjat keholleni, se alkoi kertoa minulle, mitä, milloin ja kuinka paljon minun tulee syödä, jotta voin hyvin.

Ja sama pätee elämään. Kun lakkaa taistelemasta tuulimyllyjä vastaan ja hyväksyy, ettei kaikkea voi kontrolloida, asiat usein soljuvat eteenpäin varsin mukavasti. Jos sen sijaan yrittää pitää kaikki langat käsissään ja pakottaa elämän tiettyyn uomaan, niin huonostihan siinä käy. Tottelevaisuus kun ei ole elämän luonne.

Kun väkisin yrittää saada jotain tapahtumaan, odottaa vaikka meiliä tai puhelinsoittoa tai sen ihanan tyypin tapaamista, niin mitään ei varmasti tapahdu. Silloin yrittää vetää asioita puoleensa huolesta ja tyytymättömyydestä käsin. Mutta kun hetkeksi unohtaa koko jutun ja keskittyy johonkin muuhun, tyytymättömyys väistyy – ja sitten alkaa tapahtua.

Buddha:

Valitin ystävälleni, että remontti ärsyttää. Haluan ympärilleni harmoniaa ja kauneutta, en sekasotkua. Tahdon asiat valmiiksi! Ystäväni sanoi: Yritä suhtautua asiaan buddhalaisesti. Älä välitä siitä niin paljon. Ehkä maailman ärsyttävin neuvo, mutta kas, se toimii. Kun lakkaa ärsyyntymästä siitä, että asiat eivät ole juuri niin kuin haluaisi, huomaa, että on ihan ok nukkua vähän aikaa sohvalla sänkyä odotellessa, ei ole niin justiinsa, jos pöytäliina ei saavukaan jouluksi, ja että ympäriinsä lojuvat pahvilaatikot eivät ehkä sittenkään ole niin big deal. Niistä vain itse tekee sellaisen helposti.

Opetukset:

Uskon, että elämä heittää eteen ne asiat, joita tarvitsee kasvaakseen. Kontrollista luopuminen ja buddhalaisen asenteen omaksuminen ovat selvästi juttuja, joista minulle olisi tässä elämässä hyötyä. Niinpä minut on heitetty keskelle remonttikaaosta. Jotta oppisin. Jos elämässä on jokin ärsyttävä asia, kannattaakin miettiä, voisiko siinä piillä jokin opetus, viekö se itse asiassa kohti jotain hyvää, jos siihen oppii suhtautumaan uudella tavalla.

Just nyt:

Tänä vuonna ehkä enemmän kuin pitkään aikaan olen muistanut, että sitä on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Omasta elämästään ei voi olla myöhässä. Parina edellisenä vuonna tuntui, että mikään ei oikein etene, ja olen myöhässä ehkä kaikesta. Kun elää sellaista hetkeä on vaikea nähdä, että tulevaisuus voi olla aivan erilainen ja onkin. Jokaisen polku on erilainen, eikä omaa elämäänsä pidä verrata muiden elämiin tai niiden aikatauluihin. Asiat kyllä tapahtuvat, ajallaan. Sitten kun on kulkenut oikeaan kohtaan polullaan ja on valmis niihin.

Onni:

Onnellisuutta tavoiteltavampaa on oikeastaan merkityksellisyys. Se taas löytyy, kun kääntää katseen itsestä muihin. Tämä aika korostaa yksilökeskeisyyttä ja sitä, miten jokainen voi olla oman elämänsä superstara. Silloin fokus kääntyy helposti itseen ja siihen, miten voi itse tulla onnellisemmaksi ja paremmaksi. Auttaisiko laihempi kroppa, kovempi palkka tai kenties unelmatalo? Ei auta. Ihminen tottuu saavuttamiinsa asioihin. Pian sitä haluaa taas jotain muuta, ja samalla sisällä kumisee tyhjyys. Elämän merkityksellisyys ja sitä kautta onnellisuus löytyy muualta: muiden auttamisesta, jonkun isomman päämäärän eteen toimimisesta, omien kykyjen käyttämisestä jonkin tärkeän asian hyväksi.

Taika:

Lopuksi vielä sananen omasta jutusta. Jos jotain olen oppinut, niin sen, että asiat alkavat yleensä mennä pieleen siinä vaiheessa, kun hylkää oman visionsa ja alkaa kuunnella liikaa muita. Ja sitten, kun sulkee hälyn ympäriltään ja alkaa jälleen kuunnella omaa sisäistä viisauttaan, omaa luovuuttaan, omaa sydäntään, silloin polku taas aukeaa kirkkaampana, silloin elämässä on

taikaa.

Continue Reading

Elämästä, dystopioista ja siitä, miten ei koskaan voi tietää

Suunnilleen vuosi sitten lomailin näissä maisemissa. Yritin surffata aamuisin, joogasin iltaisin, join sangriaa ystäväni kanssa ja tuskailin espanjalaista ruokavaliota, joka aiheutti hankaluuksia kasvissyöjälle. Olin juuri tavannut ihanan tyypin Tinderissä ja suurin huoleni oli Kanarian sää, joka ei oikein suosinut.

Tuolloin vuosi sitten en olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että maaliskuussa maailman valtaa pandemia ja tämä reissu jää toistaiseksi viimeiseksi ulkomaanmatkakseni, että elämme pian aikaa, jolloin ihmiskontakteja rajoitetaan, lentokoneet jäävät maahan, kasvomaskeista tulee uusi normaali ja menneitä reissuja muistelee haikeana ajatellen, että oli tuollainenkin aika, aika ennen koronaa.

Nykyinen tilanne olisi kuulostanut dystopialeffalta. Ja nyt elämme sitä leffaa.

En myöskään olisi osannut arvata, että vuoden päästä joudun myoomaleikkaukseen, vatsaani tehdään neljä reikää ja toivun sen Tinder-tyypin nojatuolissa katsellen sarjaa shakinpelaajasta (The Queen´s Gambit: ihan parasta, tekee mieli värjätä tukka punaiseksi ja hankkia shakkilauta).

Tämä kaikki on jälleen muistuttanut siitä, että elämässä voi tapahtua ihan mitä tahansa ihan milloin tahansa. Ikinä ei voi tietää, mitä on tulossa.

Samalla se on opettanut kiitollisuutta ja saanut miettimään, miten tärkeää on elää nyt ja etsiä jokaisesta päivästä vähän taikaa. En ole siinä aina kovin hyvä, ihmismieli kun huomaa usein helpommin sen, mikä on pielessä, kuin sen, mikä on hyvin.

Tällaisena harmaana joulukuun päivänä sitä helposti ajattelee, että onpa synkkää.

Mutta sitten, kun on ollut leikkauksessa ja pystyy jälleen kävelemään normaalisti, sitä ajatteleekin:

onpa ihanaa,

kun voin taas kävellä,

eikä sitä synkkää säätä edes huomaa.

Continue Reading

Halutaan: lisää kokemuksia – Luovutaan: ylimääräisestä tavarasta – Hankitaan: tarpeellista ja rakastettavaa

Muistatteko vielä tuon Yalen The Science of Wellbeing -kurssin? Yksi sen hienouksista on se, että asiat, jotka ovat ennen olleet musta tuntuu -juttuja, muuttuvat kurssin edetessä tutkituiksi faktoiksi.

Olen esimerkiksi jo pitkään pohdiskellut sitä, miten tavaran ja vaatteiden haaliminen ei tee kovinkaan onnelliseksi, mutta silti sitä tavaraa ja vaatteita vaan tulee helposti haalineeksi. Miksi? Koska sitä kuvittelee, että ne tavarat ja vaatteet tekevät onnelliseksi – ja sitten sitä joutuu karvaasti pettymään, kun onni ei vain lisäänny, vaikka kaapit pursuavat.

Ihan sama pätee täydellisen kehon, statuksen ja kovan palkan tavoitteluun. Vaikka kroppa olisi ihan tikissä, töissä olisi unelmien titteli ja rahaa olisi kuin roskaa, onnellisuus ei näistä asioista välttämättä kauheasti lisäänny.

Juttu nimittäin menee niin (kurssinkin mukaan), että kaikkeen tottuu. Ja sen jälkeen se ei enää tunnu miltään. Ja sitten haluaa jälleen lisää jotain. Kunnes sen sitten saavuttaa ja siihen kyllästyy. Ei varmaan tarvitse kertoa, että tämä ei ole onnellisuuden resepti.

Näin Black Weekillä (aika hurjaa, että Black Friday onkin nykyään jo kokonainen viikko…) tätä on hyvä pohtia erityisesti tavaranäkökulmasta käsin.

Itse yritän parhaillaan muuttoa suunnitellessani päästä kaikesta turhasta tavarasta eroon, enkä suostu ostamaan yhtään mitään, mitä en rakasta.

En voi sanoa, että muutto on tehnyt minusta minimalistin. Olen henkisesti ollut minimalisti aika kauan. Muutto näyttää kuitenkin konkreettisesti, että hyvät aikomukseni ja henkinen toivetilani eivät aina ihan kohtaa fyysisen todellisuuteni kanssa.

Minulla ei ole järjettömiä määriä vaatteita tai mitään muutakaan roinaa. Mutta minulla on silti vaatteita ja roinaa, joka aiheuttaa  lähinnä ahdistusta, kun mietin, mihin sen tunkisin (=kierrätys, sortti vai mikä?) ja kuinka paljon rahaa ja energiaa sen haalimiseen on mennyt.

Ja vaikka kaapeissani on kaikenlaista turhaa tavaraa ja vaatteita, joita en käytä, aina silti tuntuu, että jotain puuttuu. Seuraus?  Olen välillä tehnyt ihan liikaa töitä, jotta voisin…haalia lisää tavaraa.

Välillä mietin ihan puolitosissani, onko tässä kaikessa yhtään mitään järkeä. Vai voisiko sitä asua halvemmin tai muuttaa vaikka matkailuautoon, alkaa kerätä kokemuksia tavaran sijaan. (Tosin Suomen ilmasto ei ole kauhean suosiollinen tälle suunnitelmalle, mutta kuitenkin…haaveilen myös, että viettäisimme koko kesän veneessä, koska miksi ei?)

Jotta rahani eivät katoaisi turhuuksiin ja minusta tulisi ehkä joskus oikeasti minimalisti, jonka jokainen esine on tarpeellinen ja rakastettu (ideaalielämää, mutta pitäähän ihmisellä olla tavoitteita), olen laatinut itselleni ohjeet uusien vaatteiden hankkimista varten. Mitään muuta en kauheasti osta, mutta näitä ohjeita voitaneen soveltaa myös esimerkiksi sisustukseen sitten, kun se on ajankohtaista.

1 Näytänkö siinä todella hyvältä? Ei ihan kivalta vaan upealta? Sellaiselta, että jos törmään kehen tahansa, olen tyytyväinen asuuni?

2 Näyttääkö se minulta? Ihan sama, miten upealta näytän, jos näytän joltain toiselta, jos vaate ei tunnu omalta.

3 Sopiiko se elämääni? Tämän asian kanssa olen kamppaillut ehkä eniten varsinkin viime aikoina. Nykyelämässäni kun en juurikaan tarvitse kauhean hienoja vaatteita – ja välillä haluaisin tarvita. Yritän siis ostaa vaatteita, joilla on käyttöä Helsingin sääolosuhteissa pandemian jyllätessä.

4 Onko se mukava? Puristaako, kiristääkö, voiko siinä hengittää tai syödä? Olen aika monesti tuskaillut täällä farkkujen suhteen. Omistan tasan yhdet, jotka täyttävät kaikki vaatimukseni. Useimmat ovat vain törkeän epämukavia.

5 Kestääkö se aikaa? Tyylillisesti ja laadullisesti. Vältän ostamasta mitään kauhean trendikästä, joka näyttää hyvältä nyt, muttei enää ensi vuonna. Se tuntuu niin turhalta. Tämän tähden olen myös huomannut, että minun on usein parasta ostaa hyvin yksinkertaisia vaatteita. Ihan jokainen vanha lempivaatteeni on nimittäin erittäin simppeli. Tämä on tietenkin vain minun ajatukseni, joku toinen rakastaa vuodesta toiseen juuri niitä erikoisia vaatteita, jotka minulla jäävät kaappiin.

6 Sopiiko se yhteen muiden vaatteideni kanssa? Ideaalivaatekaappini on kapseli, jossa kaikki vaatteet sopivat yhteen keskenään. Kapselivaatekaappi myös vähentää vaatteiden tarvetta. Ainakin minulle on näet aiemmin käynyt niin, että olen ostanut ihanan vaatteen ja huomannut kotona, että se ei sovi minkään kanssa yhteen. Seuraus? Hankin sille kaverin. Ei hyvä.

7 Onko se vastuullinen? Tämä on hyvin vaikea kysymys. Vastuullisin vaate on nimittäin mielestäni sellainen, jota käyttää niin paljon ja usein, että lopulta se kuluu puhki. Voin ylpeänä kertoa, että omistan tällaisia vaatteita. Lisäksi haluaisin, että vaatteeni olisivat eettisiä: että niitä valmistettaessa ei olisi sorrettu eläimiä eikä ihmisiä, eikä tuhottu ympäristöä. Harva vaate täyttää nämä kaikki vaatimukset.

On esimerkiksi vaatteita, joiden tuotannossa on otettu huomioon ihmiset, muttei ympäristöä tai eläimiä. Tai kaikin tavoin vastuullisia vaatteita, jotka eivät miellytä silmääni ja jäävät siksi kaappiini pölyttymään.

Toisaalta mietin myös, onko joskus parempi ostaa vaikka nahkaa kuin muovia? Käytän villaa. Ja untuvaa. Mutta harkiten, ja tulevaisuudessa toivottavasti entistä harkitummin.

Minulla on esimerkiksi nahkatakki, jota olen käyttänyt hirveästi. Jos se joskus kuluu puhki, en osta uutta tilalle. Siihen asti kuitenkin käytän sitä. Ostan nahkakenkiä hyvin harkiten. Minulla on niitä vain muutamat. Laukkuja en osta ikinä. Minulla on kolme vanhaa ja ne riittänevät aika moneksi vuodeksi eteenpäin.

Turkiksille sanon ehdottoman ei. Myös niin sanotuille eettisille turkiksille ja tekoturkikselle, jota voi luulla aidoksi. Mitä enemmän turkiksia katukuvassa näkyy, sitä hyväksytymmältä ne tuntuvat. On myös hyvä muistaa, että suurin osa aidoista turkiksista menee turkiskauluksiin ja pipojen tupsuihin. Jotta huppuun saataisiin tuo kaunis karvareunus, eläin, jolle turkis kuului, on elänyt häkissä tai se on pyydetty esimerkiksi jalkaraudoilla (case: Canada Goose). En halua olla missään tekemisissä tällaisen eläinrääkkäyksen kanssa, joten turkiksia ei ylläni nähdä.

Villassa pyrin ostamaan mulesing-vapaita tuotteita. Mulesing on menetelmä, jossa lampaan peräaukon ympäriltä leikataan osa ihoa pois ilman kivunlievitystä. Näin vältytään syöpäläisiltä.

Untuvaa ostan hyvin harkiten. Minulla ei ole tällä hetkellä yhtään untuvatuotetta, mutta haaveilen lämpimästä ulkoilutakista, kun ulkoilen kuitenkin 365 päivänä vuodesta. Jos päädyn ostamaan untuvatakin, se on sertifioitua tai kierrätettyä untuvaa. Useimmat ulkoiluvaatemerkit kertovat untuvan alkuperän avoimesti ja käyttävät siis usein esimerkiksi RDS-sertifioitua untuvaa. Jos untuva ei ole sertifioitua, se on voitu repiä irti elävistä linnuista. Tässäkään en halua olla mukana.

8 Tarvitsenko sitä? Kas siinä kysymys. Totuushan on, että pelkästään kehoani lämmittämään en tarvitse yhtään mitään, en edes sitä untuvatakkia. Haluan kuitenkin näyttää kivalta ja tuntea oloni vaatteissani hyväksi niin kehon kuin mielenkin tasolla. Joten siksi tarvitsen joskus jotain uutta.

Jonain päivänä olen ehkä kasvanut tarpeeksi henkisesti tai vaatekaappini on jo täydellinen kapseli, jossa kaikki sopii yhteen ja jossa ei ole mitään turhaa. Silloin en ehkä enää kaipaa uusia vaatteita. Sitä odotellessa noudatan listaani.

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Kuva: Satu Nyström

Continue Reading

Kun pelottaa, mitä jos…

Istun kahden myrskyä pelkäävän koiran välissä sohvalla, kuuntelen Whitney Houstonin joululauluja ja mietin pelkoa, sitä, mitä pelkään ja miksi.

Viime aikoina mieltäni on painanut vanha tuttu mörkö. Se sanoo: mitä jos kaikki karahtaakin? Mitä jos asiat menevät pahasti pieleen?

Koiriani ei sen sijaan huoleta epämääräinen tuleva. Niitä kauhistuttaa ikkunoihin hakkaava sade ja tuuli. Niiden pelko on älytöntä, tiedän sen ja sinä tiedät sen. Koirille se kuitenkin on täyttä totta.

Vaan ehkä vähän samoin toimii toisinaan ihmismieli. Ehkä mitä jos -ajattelu on tavallaan ihmisen versio ikkunoita kolisuttavasta tuulesta. Koiria pelottaa, koska niiden mieli jostain syystä väittää niille, että ikkunoiden räminä on vaarallista. Minun mieleni taas kehittelee menokseni kaikenlaisia tulevaisuuden kauhuskenaarioita.

Kumpikaan näistä peloista ei ole tässä hetkessä toteutunut. Tuuli ei ole vahingoittanut koiriani. Mitä jos ei ole tapahtunut elämässäni.

Ehkä pelkoa myös lisää tämä aika. Katukuvassa näkyvät maskit saavat tuntemaan, että elää dystopiaa, ne tekevät selväksi, että maailmassa on jotain pahasti pielessä. On toki ollut aiemminkin, mutta nyt se näkyy joka päivä konkreettisesti. Se voi saada olon turvattomaksi, pelkäämään koronaa tai pelkäämään, että jotain muuta pahaa tapahtuu.

Olivat asiat miten hullusti tahansa, pelosta käsin eläminen ei silti ole hyvä lähtökohta. Ei koskaan. Pelolle ei saa antaa periksi.

Jos elää peläten, mitä ikävyyksiä tuleva kenties tuo, silloin pelko vie ilon elämästä ja silloin jää helposti paitsi paljosta hyvästä. Silloin ei ehkä uskalla toteuttaa unelmiaan, ottaa riskejä.

Silloin ei elä tätä hetkeä vaan tulevaa. Ahdistus on nimenomaan sitä, että elää jatkuvasti mielessään tulevaisuutta ja on huolissaan, mitä kaikkea voikaan tapahtua. Ja sitten iso osa siitä ei kuitenkaan koskaan tapahdu.

Totuus on, että elämän luonne on epävarma. Eläminen on epävarmaa, mitä vain voi tapahtua milloin tahansa. Mitä vain hyvää tai pahaa. Useinkaan tuo tuleva ei ole meistä kiinni. Tapahtuu, mitä tapahtuu, ja sen kohtaa sitten. Etukäteen murehtimisesta ei ole mitään hyötyä.

Sitä paitsi juuri nyt, juuri tässä hetkessä ainakin minulla on kaikki hyvin, koronasta ja marraskuusta huolimatta. Koiratkin nukahtivat, tuuli tyyntyi.

Asioita, joita olen pelännyt, ajatellut, mitä jos:

metsässä piileksii pahantekijä (sen jälkeen, kun olin katsonut kauhusarjaa)

olen vakavasti sairas (sen jälkeen, kun olin googlaillut liikaa)

purjevene kaatuu ja hukumme kaikki (vaikka tiedän, että purjevene ei kaiketi teknisesti voi kaatua muuten kuin ison aallon voimasta, eikä sellaisia aaltoja ole Suomessa, ainakaan kesäisellä Saaristomerellä)

unohdan lieden päälle tai vesihanan auki ja tapahtuu katastrofi (sen jälkeen, kun luin uutisia tällaisista esimerkeistä)

tietokoneen laturi syttyy yöllä tuleen (luin myös tällaisesta tapauksesta)

saan koronan, kun vastaantuleva lenkkeilijä aivasti kohdallani (maaliskuusta lähtien jokainen pieni yskäisy on tuntunut potentiaaliselta uhalta)

lentokone tipahtaa (sen jälkeen, kun olin luopunut siivistäni, enkä enää pelännyt koneessa lähinnä kuoliaaksi tylsistymistä)

joudun katuojaan, kun olin röyhkeä ja aloin yrittäjäksi (vaikka Suomessa on kaiketi aika epätodennäköistä joutua katuojaan ja sen sijaan aika todennäköistä, että jonkun duunin aina saa)

asuntooni kiemurtelee viemäriä pitkin käärme (ei ehkä  kannattaisi lukea uutisia, näin on oikeasti käynyt)

nukun pommiin sinä aamuna, kun on tärkeä meno tai olen lähdössä lennolle (ihan kuin näin voisi unenlahjoillani käydä, todennäköisempää on, että herään tuntia ennen kellon soittoa)

jään kahden asunnon loukkuun (aina, kun olen ostanut asunnon (x 4) ja edellinen on myymättä)

teen kamalan mogan tai pilaan kaiken vain olemalla itseni (tämä on sitä inhottavaa häpeää, kun vain pelkää olevansa jotenkin riittämätön tai vääränlainen)

kaikki onkin ollut vain hyvää tuuria, eikä omaa ansiotani ollenkaan (huijarisyndroomahan se siellä)

Kuva: Satu Nyström

Continue Reading

Mitä tehdä, jos energia ei tunnu riittävän treeniin? Kuuntele myös podcast!

Kaupallinen yhteistyö: Vida

Olin ennen aika urheilullinen: juoksin ja kävin hikijumpissa ja salilla. Nuorempana harrastin muodostelmaluistelua ja tanssia, ensimmäistä ihan tosissani.

Nykyisin en voi enää sanoa, että urheilen. Sen sijaan liikun ja aika runsaasti. Karvaiset ystäväni pitävät huolen, että askeleita tulee joka päivä reilusti yli suositusten, usein noin 15 000.

Rakastan kävelemistä. Se pitää pääni kasassa ja kehoni terveenä. Kaipaisin sen rinnalle kuitenkin myös jotain vähän raskaampaa treeniä, kuten juoksua, paristakin syystä.

Ensinnäkin urheilusta tulee vain niin hyvä olo.

Toisekseen ajattelen, että mitä enemmän ikää tulee, sitä parempaa huolta kehostaan tulisi pitää. Niin voi vaikuttaa siihen, miten hyvin se voi vuosien karttuessa.

Ongelmani on, etten oikein jaksa tehdä kovaa treeniä enää koiralenkkien päälle.

Olen välillä miettinyt, että mistä tämä johtuu? Miksei minulla ole enemmän energiaa, vaikka liikun paljon ja syön terveellisesti? Olenko nyt tullut vanhaksi vai mitä, ollaanhan sitä kuitenkin jo 39-vuotiaita…

Erityisesti mieltäni on painanut juokseminen. Yritin aloittaa sen keväällä vuosien tauon jälkeen, ja monta kuukautta menikin ihan kivasti. Ensin oli tosi rankkaa, mutta sitten juoksu alkoi helpottua ja taisi olla kesäkuuta, kun juoksin jo kympin. Vaan sitten tuli kesä, lämpö ja loma. Meni pari kuukautta, enkä tehnyt yhtään mitään, istuin vain purjeveneessä ja sain nipin napin kokoon suositellut 10 tuhatta askelta päivässä.

No, elokuussa yritin sitten aloittaa juoksemisen uudelleen. Se oli kamalaa. Juoksin kolme kilometriä, ja kuntoni loppui ihan täysin. Päättelin, että olen rapakunnossa, ja sen jälkeen en ole juossut.

Yksi isoimmista ongelmistani urheilun suhteen on juuri tämä: vaadin itseltäni tosi paljon ja kuvittelen, että jos olen joskus jaksanut juosta kympin, minun kuuluu jaksaa juosta se vastakin. Olin sitten treenannut edellisinä kuukausina tai en.

Juoksu ja muukin treeni on kuitenkin kuin muutkin vaativat asiat elämässä: siinä kehittyy vähitellen, sitkeän työn tuloksena. On turha odottaa, että parin lenkin jälkeen olisi maratoonari.

Toisekseen juoksu on todella raskas laji. Juttelin fytonomi ja ravintoasiantuntija Timo Kososen kanssa, joka työskentelee Vida Kuulas -ravintolisiä valmistavalla Leader Foodsilla ja jolla on vuosikymmenten kokemus ravintolisistä ja urheilijoiden ravitsemuksesta. Hän vastaa myös Suomen Fitnessurheilussa ravitsemuksesta.

Hyvä uutinen on, että 39 vuotta ei ole Timon mukaan vielä ikä eikä mikään, eikä ajoittainen energianpuutokseni varmaankaan johdu siitä.

Kuunneltuaan minua hetken, Timo kuitenkin kysyi, että haluanko varmasti juosta ja minkä tähden? Kävelen reippaasti niin paljon, että se riittää pitämään yllä hyvää terveyttä ja juoksun harrastaminen vaatii aika paljon. Ehkä enemmän kuin mihin minulla on tällä hetkellä paukkuja.

Juoksu on nimittäin lajina hyvin erilainen kuin moni muu: sitä pitää harrastaa säännöllisesti koko ajan. Jos pitää taukoa, juoksukunto heikkenee nopeasti ja joutuu aloittamaan taas uudelleen lähes alusta. Se on raskasta sekä fyysisesti että henkisesti kunnes juoksukunto paranee ja askel alkaa taas nousta. Jos elämä on muutenkin täyttä, ehkä se on vähän liikaa.

Olenkin alkanut miettiä, että vaadinko itseltäni kohtuuttomia, kun piiskaan itseäni juoksemaan kaiken muun ulkoilun päälle ja kun elämäni on muutenkin aika kiireistä. Se on nimittäin hieman haastavaa myös mielelle, etenkin tänä vuodenaikana. Lähteä koiralenkin jälkeen uudelleen ulos ja taas niille samoille reiteille, joilta juuri palasi.

Timon kanssa puhuttuani aloinkin miettiä, että ehkä juoksu ei ole lajini juuri nyt. Se tuntuu näet enemmän vievän energiaani kuin antavan sitä. Ja liikkumisen pitäisi kuitenkin olla ennen kaikkea kivaa ja antaa energiaa, jos kyse on kaltaisestani kuntoilijasta, jolla ei ole muita tavoitteita kuin pysyä hyvässä kunnossa ja terveenä.

Niinpä päätin kuunnella kehoani ja mieltäni ja vaihdoin juoksun kehonpainotreeniin. Sitä nimittäin jaksan lähes aina tehdä, eikä se vie energiaa, vaan antaa sitä. Nyt teen lyhyen mutta tehokkaan kotitreenin (tykkään kovasti esimerkiksi Anna Saivosalmen treeneistä) kolmisen kertaa viikossa ja lisäksi vähän joogaan. Tuntuu heti paljon paremmalta.

Jotta treeni kulkisi, yritän pitää muutenkin hyvää huolta itsestäni. Syön kunnolla ja varsinkin tarpeeksi proteiinia, sillä se on joskus heikko kohtani. Lisäksi käytän Vida Kuulas Panmol  B-vitamiinia, joka auttaa vähentämään väsymystä ja uupumusta. Oiva juttu näin pimeänä vuodenaikana!

Ruokavalioni on hyvin kasvispainotteinen, ja jo sen tähden minun pitää huolehtia, että saan tarpeeksi B12-vitamiinia, jota on vain eläinkunnan tuotteissa ja joka on välttämätön vitamiini ihmiselle. Vida Kuulaan B-vitamiinissa on sen lisäksi seitsemän muutakin B-vitamiinia, ja se on valmistettu luonnonmukaisesti viljellystä kvinoasta. Sopii siis eläinystävälle.

Pakkaus taas on sataprosenttisesti biohajoava, sillä Vida Kuulas tahtoo taistella merten muoviongelmaa vastaan. Tykkään.

Timo kertoi, että moni urheilija kokee saavansa hyötyä myös magnesiumista ja sinkistä. Itse olen käyttänyt magnesiumia aika ajoin erityisesti silloin, jos olen treenannut enemmän.

Kuuntele alta myös podcast-jakso, jossa keskustelemme liikunnasta ja ravintolisistä fytonomi ja ravintoasiantuntija Timo Kososen kanssa. 

https://lily-talks.simplecast.com/episodes/urheilijan-ravintolisat

Continue Reading

Pieni kirja paremmista valinnoista

 

”Tällä hetkellä, kun kirjoitan näitä alkusanoja, ikirouta sulaa Siperiassa poikkeuksellisen hellesään kourissa, Amazonin sademetsä palaa ennätysvauhtia Brasiliassa ja historian kuudes massasukupuutto kiihtyy vielä pelättyäkin pahemmaksi. Kun puhutaan näin isoista asioista, tuntuu välillä tyhmältä kirjoittaa opasta pienistä arjen teoista, asioista kuten kosmetiikkatuotteista tai vaatteista, varsinkin kun kirjoitan kiistämättä etuoikeutetusta asemasta käsin. En kuitenkaan osaa olla mitään tekemättäkään.”

Näin kirjoittaa Karita Sainio Pieni kirja paremmista valinnoista -kirjansa alkuun. Ja ihan samoin tunnen itsekin: maailman ongelmat, ilmastonmuutos, eläinten kaltoinkohtelu, ympäristötuhot ja luonnon monimuotoisuuden väheneminen tuntuvat valtavilta asioilta, joille yksi ihminen ei voi ehkä paljonkaan.

Mutta silti en voi lakata yrittämästä, silti ei saa lakata yrittämästä. Sillä jos meitä ihmisiä, jotka tekevät jotain, olisikin paljon, niin sillä alkaa jo olla merkitystä. Sitä paitsi se, ettei tekisi mitään, olisi ihmisyyden aliarvostamista, sieluttomuutta. Ikinä ei saa luovuttaa ja aina voi tehdä parhaansa.

Ahmin tämän kirjan parissa aamussa. Minulla on näet tapana lukea aamuisin jotain inspiroivaa, ja vaikka kirjan aihe on vakava, se on kevyttä luettavaa. Se ei tuomitse, vaan neuvoo lempeästi, millaisia pieniä hyviä valintoja voi omassa elämässään tehdä maailman hyväksi oli kyseessä sitten vaatteet, kosmetiikka, ruoka, matkustaminen, digilaitteet, työ ja raha tai koti.

Vaatteet:

”Oman tyylisi löytäminen on vastuullisin vaateteko, jonka voit tehdä”, Karita kirjoittaa ja jälleen ollaan ihan samaa mieltä.

Omaan tyyliin tutustuminen ja sen pohtiminen ei ole turhaa eikä pinnallista (ei kyllä ole mielestäni sitä muutenkaan), vaan teko maailman hyväksi. Kun ei tule tehtyä hutiostoksia, vaan hankkii harkiten vain lempivaatteita ja niitäkin harvoin, tekee jo aika paljon.

Kirja antaa aiheesta monia hyviä vinkkejä ja opastaa myös materiaalien valinnassa. Täyttä timanttia!

Kosmetiikka:

”Kosmetiikan valitseminen vastuullisesta näkökulmasta ei ole vain pieniä tekoja, vaan se on yksi helpoimmista tavoista vaikuttaa.”

Mitä eroa on luonnon-, luomu-, vegaani- ja synteettisellä kosmetiikalla? Mitä valitsee eläinten ystävä? Entä miten puhutaan purkkia ja pitäisikö miettiä myös zero wastea?

Ruoka:

”Onhan se vähän hölmöä, että planeettamme on lopen uupunut ruokailutottumuksiemme vuoksi. Jos jokainen ihminen vähentäisi lihansyöntinsä puoleen, vaikutus ilmastonmuutokseen olisi valtava.”

Mikä yhteys lihansyönnillä on ilmastonmuutokseen, entäs kalat sitten, mikä oikein on reilua ruokaa?

Oma panokseni tähän asiaan on, etten enää osta juustoa kotiin. Muita maitotuotteita en ole aikoihin ostanutkaan, ja lihaa nyt en tietenkään.

Koti:

”Kun valitset kotiisi huonekaluja, valaisimia, tekstiilejä tai astioita, anna harkinnalle aikaa. Nämä ovat tavaroita, jotka haluavat pysyä luonasi vuosikausia, ehkä jopa vuosikymmeniä.”

Miksi somevaikuttajien kodeista ei kannata ahdistua, milloin kannattaa nuukailla, entä miten koti siivota ja sähkö valita?

Tämä kirja on tärkeä muistutus siitä, että omilla teoilla on merkitystä ja paremmat teot maailman hyväksi eivät vaadi paljon ja voivat itse asiassa olla hyvinkin hurmaavia. Kun elää omien arvojensa mukaan, elämä kun tuppaa tuntumaan kivemmalta.

”Raha on valtaa. Ja sillä, mihin käytät varojasi, on vaikutusta. Mitä enemmän vastuullisesti tuotettuja tuotteita ja palveluita hankitaan, sitä enemmän niitä on myös tarjolla. Jokainen ostotapahtuma onkin kuin äänestyslipuke paremman tulevaisuuden puolesta.”

WORD.

Sain kirjan Karitalta, kiitos. <3

BLOGLOVIN, INSTAGRAM

Continue Reading

Mikä auttaisi stressiin ja uniongelmiin? Kuuntele myös podcast!

Kaupallinen yhteistyö: Vida

Olen nukkunut viimeisen viikon aika heikosti. On kai ollut vain liikaa kaikkea, paljon hyvää, mutta myös stressiä.

Näin käy aina välillä. Toivoisin, että olisin ihminen, joka nukkuu aina hyvin, oli päällä millainen stressi tahansa. Vaan ei: kun olen stressaantunut, se näkyy ensimmäisenä unissani. Ja huonot unet tietenkin pahentavat asiaa, sillä väsyneenä kaikki tuntuu aina pahemmalta, maailma kaatuu päälle ja pienetkin vastoinkäymiset ahdistavat.

Uniongelmani alkoivat lentoemäntäaikoinani. Muistan hetkenkin aika tarkkaan. Olin lentänyt vuoden verran aikaerolentoja ja nukkunut ihan makoisasti, missä milloinkin satuin pään tyynyyn painamaan. Sitten tuli kahden yön Hong Kongin -reissu – ja valvoin toisen yön kokonaan.

Sen jälkeen en enää osannut nukkua Aasiassa, ja vähitellen tilanne paheni. Kerran valvoin kolme päivää ja yötä putkeen. En siis nukkunut silmäystäkään. Ensin stressasin Kiinan-lentoa ja pelkäsin, etten nuku siellä. Joten valvoin lentoa edeltävän yön Suomessa. Sitten valvoin siellä Kiinassa, ja kun palasin Suomeen, olin jo niin sekaisin, etten edelleenkään saanut unta.

No, siitäkin selvittiin. Yhdeksän ja puoli vuotta sitten ripustin siivet narikkaan, sain elämääni rytmin ja opin vähitellen taas nukkumaan. Lentoemännän työ oli kuitenkin rikkonut jotain sisälläni, sekoittanut sisäisen kelloni, ja laukaissut herkkäunisuuden minussa – ja siitä en edelleenkään ole päässyt eroon.

Nukun nykyisin pääosin ihan hyvin. Mutta sitten tulee näitä kausia. On stressiä, olen vieraassa paikassa tai vieraassa seurassa. Ja äkkiä en osaakaan enää nukkua.

Uniongelmani ovat nimenomaan sitä laatua, etten saa unta. Ja se tuppaa edelleen aiheuttamaan minulle toisinaan paniikin tunnetta. Noina yön pimeinä tunteina uniongelmani kasvavat vuorien kokoisiksi. En pelkää, että valvon yhden yön. Pelkään, että käy niin kuin lentoemäntäaikoinani, ja unettomuus jää päälle.

Eihän niin yleensä käy. Jos valvoo yhden yön, seuraavana nukkuu yleensä sitten paremmin, koska on vain niin väsynyt ja unipaine kasvaa. Niin minullekin tapahtuu, mutta välillä pelkään silti.

Ja juuri tuo pelko ja stressi on se, joka minua valvottaa. Niinpä stressin suitseminen on se, millä saan kopin myös uniongelmistani.

Nämä keinot auttavat minua nukkumaan hyvin:

Kaikkein tärkeintä on hallita mieltään. Pahinta, mitä uneton voi tehdä, on alkaa stressata nukkumisesta. Media ei oikein auta tässä, kun joka paikassa puhutaan siitä, miten tärkeää olisi nukkua hyvin.

Nukkumisesta on tavallaan tullut taas yksi suoritus muiden joukkoon. Sitä mitataan älylaitteilla ja jokainen tietää, että ihminen tarvitsee 7-9 tuntia unta yössä voidakseen hyvin ja ollakseen se kuuluisa paras versio itsestään.

Vaan mitä, jos ei pysty nukkumaan, vaikka haluaa? Terveys pettää ja mistään ei tule mitään, vai?

Minua helpotti valtavasti, kun tajusin kaksi asiaa. Ensinnäkin uniongelmista kärsivät yleensä tunnolliset ihmiset, jotka yrittävät parhaansa vähän kaikessa. Unettomuus ei kerro ihmisestä mitään huonoa, eikä ole virhe. Se voi vain kertoa, että olet huolehtivaa tyyppiä. Ja sellaiset ihmiset pitävät yleensä muuten hyvää huolta itsestään. Se taas kompensoi unettomia öitä ja vähentää niiden haittoja.

Toisekseen kenenkään terveys ei petä, jos välillä nukkuu huonosti. (Heitin unimittarini romukoppaan, ja stressi nukkumisesta väheni heti.) Se on sitä paitsi ihan normaalia. Iso osa ihmisistä nukkuu välillä huonosti – et siis ole yksin.

Ja oikeastaan se onkin kolmas tärkeä asia ymmärtää: et tosiaan ole yksin. Silloin, kun valvon unettomana, ajattelen niitä kaikkia menestyviä naisia, joiden tiedän kärsivän uniongelmista ja jotka silti pystyvät vaikka mihin. Saan siitä outoa lohtua. Se näyttää, että myös huonoilla unilla voi vetää tosi hyvin.

Neljäs tärkeä juttu on tehdä iltaisin jotain kivaa ja rauhoittavaa. Enkä nyt tarkoita meditointia, vaikka ei siitäkään toki haittaa ole, vaan sitä, että lukee hyvää kirjaa tai katsoo sarjaa, josta tulee hyvä fiilis tai joka auttaa päästämään irti päivän tapahtumista. Kirjan lukeminen sängyssä kuuluu iltarutiiniin, jota olen noudattanut suunnilleen koko elämäni. Hetkeksi toiseen maailmaan uppoutuminen päivän päätteeksi rentouttaa ja rentous on minun unieni kannalta se tärkein juttu.

Viidenneksi on tosi tärkeää väsyttää itsensä päivällä. Jos nukkuu myöhään ja hengailee päivän sohvalla, niin ei ole ihme, jos illalla ei väsytä. Itse ajattelen, että joka päivä olisi hyvä ulkoilla ja liikkua. Sama pätee aivojen käyttämiseen. Sekin väsyttää, mutta sitä ei kannata tehdä kauhean myöhään, sillä se myös aktivoi aivoja ja piristää. Ja sama koskee liikuntaa.

Kuudenneksi on pakko mainita rytmi. Niin tylsältä kuin se ehkä kuulostaakin, säännöllinen unirytmi auttaa nukkumaan paremmin. Menen joka ilta nukkumaan noin 22.30-23 ja herätyskelloni soi joka aamu (myös viikonloppuisin) 7.30. Yleensä tosin herään automaattisesti viimeistään seitsemältä.

Seitsemänneksi käytän kirkasvaloa aamuisin nyt pimeänä vuodenaikana. Se auttaa kehoa pitämään uni- ja valverytmin kunnossa ja tahdistaa sisäistä kelloa. Kirkasvalon käyttäminen aamulla siis piristää päivällä ja väsyttää illalla.

Kahdeksanneksi omien ajatusten ja tunteiden käsittely auttaa stressiin ja uneen. Jos huolet painavat, ne kannattaa jakaa puolisolle, ystävälle tai vaikka terapeutille. Se vain oikeasti auttaa. Jos niitä pyörittelee yksin, ne paisuvat helposti valtaviksi möröiksi. Kirjoitan lisäksi toisinaan päiväkirjaa. Se on hyvin terapeuttista.

Yhdeksänneksi metsä, jooga, meditointi, koirien silittely, hyvän mielen leffa…ne auttavat aina. Metsäkylpy ei ehkä ratkaise ongelmia, mutta se rauhoittaa.

Kymmenenneksi luotan ashwagandhaan. Oikeastaan olen ottanut sitä jo jonkin aikaa parantamaan keskittymiskykyäni.

Sitten juttelin fytonomi ja ravintoasiantuntija Timo Kososen kanssa. Hän työskentelee Vida Kuulas -ravintolisiä valmistavalla Leader Foodsilla ja kertoi, että ashwagandha on adaptogeeni, joka auttaa kehoa ja mieltä sopeutumaan kulloiseenkin tilanteeseen. Se auttaa näin myös stressiin.

Käytänkin Vida Kuulas Ashwagandha Shodenia nyt päivittäin.Se on kasviperäinen ravintolisä ja pakattu ekologiseen pakkaukseen. Siitä vielä lisäplussaa.

Jos uniongelmien ja stressin selättäminen kiinnostaa enemmän, kuuntele alta uusi Lily Talks -jakso, johon haastattelin Timo Kososta aiheesta. 

https://lily-talks.simplecast.com/episodes/stressi-ja-uni

Continue Reading