Instagramista ja hyvästä elämästä

Ihmisellä voi näköjään olla suuria ongelmia. Kuten se, mitä kirjoittaisi Instagramin kuvatekstiin.

Istun tässä kuvassa lissabonilaisessa kahvilassa vuonna 2017 ja mietin, mitä kirjoittaisin kuvatekstiksi Instagram-kuvaani. Eli sen sijaan, että nauttisin siitä, että olen Lissabonissa, keskityn siihen, mitä kertoisin siitä tyypeille, jotka seuraavat minua somessa (joista suurinta osaa en ole koskaan tavannut ja joista vielä suurempaa osaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä satun julkaisemaan).

Vuotta aiemmin olin matkalla Italiassa ja seuralaiseni vietti joka ainoan hetken Snapchatissa. Hänen piti tallentaa sinne ihan kaikki. Ehkä silloin aloin ensimmäistä kertaa kyseenalaistaa, kuinka mielekästä somettaminen oikein on – mutta ajatuksesta on näemmä pitkähkö matka tekoihin. Tuosta ajasta on nyt kuusi vuotta.

Eräs Instagramissa seuraamani ihminen kertoi kuukausi pari sitten poistuvansa sieltä, sillä hän koki, että kadottaa siellä itsensä. Samaistun suuresti ja olen vakavasti harkinnut tekeväni samoin. 

Olen jo pitkään poistanut sovelluksen puhelimestani useiksi päiviksi kerrallaan. Enkä noina päivinä ikävöi sitä lainkaan, pikemminkin on vapautunut olo.

Mutta sitten lataan sen aina takaisin tai käyn katsomassa selaimen kautta. Katsomassa mitä? No sitä, että olenko missannut jotain, onko jotain tapahtunut. Etten vain jäisi ulkopuoliseksi jostain, jota en muuten osaisi edes kaivata.

Kreisiä? Jep. Varsinkin, kun Instagramin algoritmi (jota syvästi vihaan) päättää puolestani, mitä minun kuuluu siellä nähdä. En esimerkiksi juuri koskaan nähnyt tuon sieltä nyt poistuneen ihmisen juttuja, vaikka aina tykkäsin niistä, kun niitä näin, ja olisin siis halunnut nähdä enemmän. Ei, sen sijaan, että algoritmi näyttäisi sisältöä, jota haluan nähdä, se näyttää sisältöä, josta muut ihmiset tykkäävät. Syvältä. Ja juurisyy siihen, miksi olen alkanut pitää koko sovellusta haitallisena hyvinvoinnilleni.

Instagram saa keskittymään muiden todellisuuteen, muiden makuun, muiden elämiin, muiden ajatuksiin. Ymmärrän, miksi siellä voi hukata itsensä, sillä koen samaa.

Tiedän usein melko hyvin, mistä pidän. Otetaan esimerkiksi vaikkapa sisustus, sillä se on lähiaikoina ollut paljon mielessäni rakennusprojektin tähden. Pidän vaaleista väreistä, puusta, luonnonmateriaaleista. Sellaisesta Tine K kohtaa Lantlivingin -meiningistä, jos tiedätte, mitä tarkoitan.

No, minulla on tämä visio, ja sitten menen Instagramiin. Näen siellä toinen toistaan upeampia koteja ja yhtäkkiä alankin miettiä, josko meille tulisikin valkoisen sijaan vihreä keittiö ja haluaisinko kuitenkin samettisohvan, vaikka unelmani on vuosia ollut vaalea pellavaversio. Ja sitten olenkin aivan sekaisin, enkä tiedä enää lainkaan, mitä itse haluan ja mikä on jonkun toisen unelmaa.

Hävettää, että olen tämän ikäisenä, täysin aikuisena, näin hirveän altis vaikutteille edelleen. Mutta niin vain olen.

Kun sitten suljen sovelluksen ja pysyn sieltä tarpeeksi kauan poissa, alan jälleen kuulla oman ääneni ja ymmärtää, mikä on omaani ja mikä lainattua. Siinä on ensimmäinen syy, miksi olen alkanut karsastaa Instagramia,

Toinen syy on se, että en enää oikein tiedä, miksi haluaisin jakaa siellä mitään. Perustin rakennusprojektia varten uuden tilinkin (kuolleena syntynyt ajatus, kuten poikaystäväni voi todistaa – hän nimittäin kyseli moneen otteeseen, minkä ihmeen takia tarvitsen uuden tilin, kun en pidä vanhastakaan). Julkaisin siellä muutaman kuvan, jonka jälkeen alkoi tuntua oudolta. Miksi oikein jakaisin vieraille ihmisille yksityiskohtia tulevasta kodistamme? En ole sisustussuunnittelija, joten en käytä Instagramia työni markkinointiin. Enkä ole niin kiinnostunut rakentamisesta, että jaksaisin keskustella siitä somessa.

Kolmas syy on se, että some saa helposti näyttelemään omaa elämää, ja pidän sitä hyvin vahingollisena. Kuinka monta hetkeä olenkaan pilannut sillä, että olen halunnut kuvia siitä tai mikä pahempaa: itsestäni – ja sitten en ole ehkä ollut tyytyväinen niihin kuviin ja kaikki huomio on mennyt hetkestä nauttimisen sijaan sen tallentamiseen.

Neljänneksi oman itsen jatkuva kuvaaminen se vasta pahaksi ihmismielelle onkin. Jotkut valokuvat voimauttavat – suurin osa ei (puhun nyt toki vain omasta puolestani melko kriittisenä ihmisenä).

Viidenneksi tulee tietenkin se, että muiden elämät näyttävät usein somessa kauhean hyviltä. Ja sitten niitä vertaa omaan todellisuuteensa, josta tietää hyvien puolien lisäksi ne kaikki muut puolet. Ja vaikka käsittää, että suurin osa näyttää julkisesti vain parhaat hetket, highlightreelin, niin jotenkin sen kuitenkin usein unohtaa.

Kuudenneksi en pidä tavasta, jolla käytän Instagramia. Selaan sitä aivottomasti ja tykkään aina välillä jostain, en keskity mihinkään, enkä lähes koskaan jaksa lukea paria lausetta pidempiä kuvatekstejä (kirjoihin pystyn kuitenkin uppoutumaan tunneiksi ongelmitta ja blogeja luen edelleen, tai siis niitä hyvin harvoja, jotka vielä päivittyvät). Jokin Instagramissa tekee mielestäni hyvin lyhytjänteisen ja mihinkään tarttumattoman.

Seitsemänneksi mietin, että jos minä käytän sovellusta kohdan kuusi mukaan, niin kuinka todennäköistä on, että moni muu tekee samoin? Jos näin olisi, se taas tarkoittaisi, että harva ihminen on lainkaan kiinnostunut sisällöstäni, sen kun tykkäilee vähän mitä sattuu.

Kahdeksanneksi ne tykkäykset ja niiden kyttääminen (myönnän, olen tehnyt tätä ja kärsinyt). Vaikka olisi kuinka aikuinen, niin sydämittä jääminen tuntunee silti meistä useimmista ikävältä. Kaiketi siksi sovelluksessa voi nykyisin piilottaa tykkäykset.

Yhdeksänneksi some on suunniteltu koukuttavaksi. Se sekoittaa aivokemiaa vaikuttamalla välittäjäaineisiin, jotka vastaavat mielihyvästä, motivaatiosta ja nostavat fiilistä. Kun tykkäyksiä satelee, välittäjäaineita erittyy ja tulee hyvä fiilis. Näihin välittäjäaineisiin tottuu ja ne addiktoivat. Kierre on valmis.

Kymmenenneksi en oikein usko, että elämää kannattaa elää keskittymällä muiden todellisuuksiin. Usein sanotaan, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan sitä, että tekivät liikaa töitä. Epäilen, että someajan ihmiset saattavat katua jotain ihan muuta.

Seuraa blogia:

Bloglovinissa

Saatat tykätä myös näistä

4 kommenttia

  1. Sinä oot Anna yksi niistä syistä, miksi alotin kirjoittamisen aikanaan ja miksi bloggaan edelleen. Mäkin poistuin jo vuosi sitten Instagramista, mutta julkista kirjoittamista ja sun blogin lukemista en tuskin koskaan lopeta.

    Olet <3 ja vielä enemmän! Kaikkea ihanaa vuodelle 2022, Anna!

    1. Iso kiitos Vilhelmiina, lämmitti mun sydäntä hurjasti tämä! <3 <3 Onpa ihana kuulla ja niin kiva, että jaksat seurata ja kirjoittaa edelleen. Kaikkea ihanaa ja onnea tähän vuoteen ja elämään muutenkin! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *